Satu: «Aurinkokivi metsän syvyyksissä»
Kaukana, syvällä Suomen metsissä, oli vanha metsä nimeltä Joutsenmetsä. Tämä metsä ei ollut vain tavallinen metsä; se oli täynnä salaisuuksia ja taikaa. Puiden latvat kurottautuivat korkealle taivasta kohti, ikään kuin ne yrittäisivät koskettaa aurinkoa. Kuitenkin kaikkien puiden keskellä oli yksi puu, joka erottui muista – suuri ja majesteettinen tammi nimeltään Taivaspuu.
Taivaspuun juurella asui nuori tyttö nimeltä Aino. Hän oli rohkea ja utelias, aina valmiina tutkimaan luonnon ihmeitä. Aino vietti tunteja leikkien metsän eläinten kanssa: oravat hyppelivät hänen ympärillään ja linnut lauloivat kauniita sävelmiä hänen korviensa juuressa. Erityisesti Aino rakasti auringonlaskuja, jolloin taivas värjäytyi upeilla punaisilla ja kullansävyillä.
Eräänä iltana Aino istui Taivaspuun alla ihailemassa taivasta, kun hän kuuli oudon äänen. Se kuulosti melkein kuin itku. Hän nousi ylös, seurasi ääntä ja löysi pienen ruskean karhunpennun, joka yritti pysyä paikallaan järkyttävien kyynelten kanssa.
«Hei pieni ystävä,» Aino sanoi lempeästi lähestyen karhunpentua. «Miksi itket?»
Karhu nosti katseensa ja sanoi surullisesti: «Olen eksynyt enkä löydä tietäni kotiin.»
Ainon sydän suli nähdessään pennun hädän. «Älä huoli! Yhdessä voimme löytää tiesi takaisin kotiin.»
He alkoivat matkata syvemmälle metsään yhdessä, Aino otti karhun pennun kädestä kiinni ja johdatti sen eteenpäin kauniiden kukkien ja kirkkaiden purojen ohi.
Matka ei kuitenkaan ollut helppo. He kohtasivat suuria kiviä ja tiheää aluskasvillisuutta, joka hidasti heidän kulkuaan. Yhtäkkiä he kuulivat kovaa murinaa – edessään seisoi iso susi!
Aino tunsi pelon nousevan rintaansa, mutta hän muistutti itseään siitä, että hän ei ollut yksin. «Pysykää lähellä minua!» hän kuiskasi karhulle.
Susi tuijotti heitä terävästi silmillään ennen kuin sanoi: «Miksi te kaksi vaellatte minun maassani?»
«Me etsimme tietämme takaisin,» Aino vastasi rohkeasti. «Tämä pieni karhu on eksynyt.»
Susi mietti hetken ja sitten nauroi äänekkäästi: «Ja jos et löydä tietämme takaisin, voit unohtaa palata kotiin!»
Ainon sydän pamppaili pelosta, mutta hän muisti Taivaspuun viisauden — toisinaan elämää piti tarkastella eri näkökulmasta. Hän päätti yrittää rauhoittaa tilannetta: «Teillä on valtava voima tässä metsässä», hän aloitti varovasti. «Voisitko auttaa meitä? Me arvostamme tätä metsää yhtä paljon kuin sinä.»
Susi katsoi häntä tarkkaan silminsä loistaen mielenkiinnosta. «Ehkä voitte osoittaa minulle kunnioitusta luonnolle», se sanoi vihdoin.
Aino nyökkäsi innokkaasti: “Kyllä! Meidän pitäisi istuttaa uusia puita ja suojella luontoa.”
Yhdessä he alkoivat kerätä siemeniä ympäriinsä ja istuttamaan niitä maahan uudelleen kasvavaa metsää varten. Karhu auttoi kantamalla suurempia siemeniä turvallisesti takatassujensa varassa.
Kun työ oli tehty, susi hymyili ensimmäistä kertaa: “Olette todellisia ystäviä luonnolle.” Se teki liikkeen kalliota kohti paljastaen vanhan Aurinkokiven — uskomattoman kirkkaan kiven, joka kimalteli valossa.
“Aurinkokivi tuo onnea niille, jotka kunnioittavat luontoa”, susi selitti ylpeänä.
Kun Aurinkokivi ilmestyi näkyviin auringonlaskun aikana, koko metsä kylpi sen kultaisessa valossa; puut tanssivat tuulessa ikään kuin ne kiittivät ystävyydestä ja yhteistyöstä.
«Kiitos avustasi!» karhu huudahti iloisesti kätensä ojentaen Aurinkokiveen päin.
«He eivät ole pelkästään sana- tai seikkailuja,» Aino vastasi hymyillen leveästi; «vaan myös tapa oppia ymmärtämään toisiamme paremmin.»
Lopulta nuori tyttö saattoi karhun pennun takaisin kotiinsa turvallisesti äidin avustuksella metsän reunalla sijaitsevassa luolassa — he olivat ystäviä ikuisesti.
Kun he hyvästelivät toisiaan, Susi katosi yöhön hymyillen varmistuneena siitä että metsä olisi turvassa näiden ystävien käsissä.
Opetus: «Aurinkokivi metsän syvyyksissä»
Luonto opettaa meille vaalimisen arvoista — meidän tulee kunnioittaa sitä ystävyydellä ja yhteistyöllä; sillä todellinen kauneus löytyy yhteisestä ymmärtämisestä sekä sydämellisen välittämisen voimasta.<|vq_12687|>
