Satu: «Hidas sade»
Kaukana Pohjolan syvyyksissä, syvän metsän keskellä, sijaitsi pieni kylä nimeltä Rantakylä. Kylä oli rauhallinen paikka, jossa asui ystävällisiä ihmisiä ja jossa luonto hallitsi kaikkia asioita. Sen ympärillä levittäytyivät vihreät metsät, jotka kuiskivat tuulessa kuin vanhat ystävät, ja kirkas järvi peiliin taivaan värit auringonlaskun aikaan.
Eräänä päivänä, kun kevät saapui sulostuttamaan maisemaa, Rantakylän lapset päättivät lähteä retkelle metsään. He olivat innoissaan nähdessään kaikki ne kauniit kukat, jotka alkoivat nostaa päätään maasta. Elina, rohkea tyttö pitkissä punaisissa hiuksissaan, oli johtajana. Hän hymyili muille ja sanoi: «Tänään tutkimme salaisia polkuja! Meidän täytyy löytää Tonttupolku!»
Lapset riensivät eteenpäin nauraen ja leikkien. Vihreät puut ympäröivät heitä kuin vartijat, ja linnut lauloivat yllättäviä säveliä. Sitten he pysähtyivät hetkeksi kuuntelemaan metsän ääniä. «Kuulitteko? Se on hidas sade,» kuiskasi Matti, hiljainen poika, joka huomasi kuinka pisarat alkoivat pudota lehdiltä alas maahan.
Sade tuntui pehmeältä ja rauhoittavalta; se ei ollut pelottava kuin ukkonen vaan aivan kuin metsä itse hyväilisi lapsia. Elina katsoi taivasta ja sanoi: «Emme saa pelätä sadetta! Se on osa luontoa.» Muut lapset nyökkäsivät ymmärtäväisesti.
He jatkoivat matkaansa sateen pehmeiden tippujen alla. Metsässä oli jotain taianomaista; jokainen askel paljasti uusia ihmeitä: sateenkaaren värejä kimaltelevissa vesipisaroissa, kiiltäväisiä sammaleita sekä pieniä eläimiä piilossa pensaissa. Yhtäkkiä he kohtasivat vanhan tammen juurella jotain outoa – suuri kivi, jonka pinta näytti olevan päällystetty kirjavilla kasveilla.
«Katso! Se näyttää siltä kuin se olisi elävien tarinoiden kivi,» huudahti Niina innostuneesti. Lapset kerääntyivät sen ympäri ja alkoivat kertoa omia tarinoitaan – satuja kadonneista aarteista ja rohkeista sankareista. Kun Elina alkoi kertoa tarinaa Tonttu-ukosta, joka suojeli metsää kaikilta vaaroilta, sade tiivistyi äkkiä rankaksi.
«Meidän täytyy löytää suojaa!» Matin ääni värisi jännityksestä. Lasten silmät suurentuivat ja he juoksivat lähellä olevaan luolaan piiloon sateelta.
Luola oli pimeä mutta rauhoittava; sen sisällä lapset alkoivat keskustella siitä mitä tehdä seuraavaksi. Elina muistutti heitä Tonttu-ukosta: «Ehkä voimme kutsua häntä avuksi! Hän voi auttaa meitä selviytymään tästä myrskystä.»
He alkoivat laulaa yhdessä vanhaa laulua metsästä – laulua luonnon kauneudesta ja ystävyydestä – kunnes yhtäkkiä heidän yllään alkoi tapahtua jotain maagista! Luolan seinämässä alkoi hohtaa lämmin valo ja sieltä astui ulos pieni olento vihreässä viitassa; hän oli Tonttu-uku!
«Rakkaat lapset,» hän sanoi lempeällä äänellä, «ette ole unohtaneet metsän taikaa! Sadetta tarvitaan elämään kuten teidänkin ystävyystänne.» Lapset katsoivat toisiaan hämmentyneinä mutta iloisina siitä että heidän uskonsa toi esiin tämän maagisen hahmon.
Tonttu-uku jatkoi: «Te olette rohkeita lapsia; nyt opitte että vaikeat ajat voivat tuoda mukanaan myös kauniita hetkiä.» Hän veti esiin hopeisen harpunsa ja soitti kauniin melodian; musiikki täytti luolan lämpimällä valolla ja rauhalla.
Kun myrsky hellitti otettaan, lapset uskaltautuivat ulos luolasta uudelleen. Taivas oli kirkastunut ja sateen jäljet loistavat auringonvalossa kuin timantit luonnossa. Sateen jälkeen metsä vaikutti vieläkin elävämmältä: linnut lensivät korkealla taivaalla ja perhoset tanssivat kukkien yli.
Elina huokaisi syvään tyytyväisenä: «Me saimme kokea jotakin erityistä tänään.» Muut lapset nyökkäsivät vahvistaen hänen sanojaan; he olivat oppineet tärkeimmän läksynsä sadetta kohtaan.
Aika kului nopeasti Rantakylässä kesälaitumilla leikkien; sadekausi toi mukanaan monia seikkailuja mutta muistot siitä päivästä luolassa jäivät heidän sydämiinsä ikuisesti.
Opetus: «Hidas sade»
Sadetta ei tarvitse pelätä; se on luonnon lahja meille kaikille. Vaikeudet voivat tuoda mukanaan kauniita hetkiä – ystävyys loistaa kirkkaimpana silloin kun uskallamme kohdata haasteet yhdessä.
