Satu: «Ikiaikainen vartija metsäportilla»
Kaukana pohjoisen jäisten järvien ja ikimetsien sydämessä, oli salaperäinen metsä, jota hallitsi muinainen vartija nimeltä Kalle. Hän oli suuri ja voimakas olento, jonka iho kiilsi kuin hopea kuutamossa, ja jonka silmät olivat syvän siniset kuin talviyö. Kalle oli vartija portilla, joka johti toiseen maailmaan – paikkaan, jossa kaikki unelmat saattoivat toteutua, mutta vain niille, jotka ansaitsivat sen.
Eräänä kauniina aamupäivänä, kun auringon säteet leikkivät puiden latvoissa ja linnut laulavat riemukkaasti, nuori tyttö nimeltä Aino päätti lähteä seikkailuun metsään. Hän oli kuullut tarinoita Kallesta lapsena isoäidiltään ja nyt hän halusi kohdata muinaisen vartijan omin silmin. Aino oli rohkea ja utelias tyttö; hänen punertavat hiuksensa heijastivat metsän väriloistoa ja hänen sydämensä oli täynnä unelmia.
Aino vaelsi pitkin polkua, joka kiemurteli läpi tiheän metsän. Hänen ympärillään kasvoi korkeita mäntyjä, niiden oksat ulottuivat taivaalle kuin rukoukset. Tuuli puhalsi lempeästi ja toi mukanaan metsän tuoksut: sammalta, kostean maan ja kukkien tuoksua. Yhtäkkiä hän pysähtyi kuulemaan outoa ääntä – se oli Kallen kutsu.
«Rohkea Aino,» Kalle sanoi syvällä äänellään. «Miksi olet tullut tähän mystiseen paikkaan?»
Aino vapisi jännityksestä mutta vastasi päättäväisesti: «Haluan nähdä maagisen maailman porttisi takana! Olen valmis kohtaamaan haasteet.»
Kalle nyökkäsi hyväksyvästi mutta varoitti häntä: «Jokaisella matkalla on esteitä. Sinun on todistettava itsesi ystävyydessä ja rohkeudessa.» Sen sanottuaan hän avasi valtavan puuportin.
Sisällä Ainoa odotti maailma täynnä ihmeitä. Taivaanrantaa hipovat vuoret kimmelsivät kultaisina auringonvalossa ja kristallinkirkkaat järvet kimmelsivät kuin timantit. Mutta pian Aino huomasi myös vaarat: metsän varjoista ilmestyi pelottava lohikäärme nimeltä Vihreä Riiviö. Se vartioi jalokiveä, joka antoi voimaa kaikille sen haltijoille.
«Poika tai tyttö – kuka ikinä oletkaan – älä usko omaan voimaasi!» lohikäärme murahti uhkaavasti. «Vain todellinen sankari voi voittaa minut!»
Ainon sydän sykki pelosta, mutta myös päättäväisyydestä. Hän tiesi tarvitsevansa ystäviä avuksi tämän vaaran kohtaamiseen. Niinpä hän kutsui mukaansa metsän eläimiä: ketun nimeltään Raita ja pienen oravan nimeltään Tiku.
«Yhdessä voimme voittaa Vihreän Riiviön!» Aino julisti innokkaasti.
He suunnittelivat älykkään strategian; Raita kierteli lohikäärmeen ympärillä harhauttaen sitä samalla kun Tiku käytti nopeuttaan päästäkseen sen taakse.Ja Aino? Hänen tehtävänsä oli olla rohkea valopiste keskellä taistelua.
Taistelu alkoi hurjana; lohikäärme puhalsi tulta suustaan hurjasti yrittäen pelotella heitä pois. «Kuka te olette?” se karjaisi raivokkaasti.
«Me olemme ystäviä,» Aino vastasi rohkeasti. «Yhdessä me olemme vahvempia!»
Ystävyyden voimalla he saivat lohikäärmeen epäilemään itseään; heidän yhteinen päättäväisyytensä sai jopa kivisen sydämen pehmenemään.Lopulta Vihreä Riiviö ymmärsi virheensä: ei ollut väkivaltaa tai pelkoa vaan yhteisöllisyyttä vahvistava ystävyys se mitä tarvittiin.
«Anteeksi,” se sanoi murheellisena. «Olen ollut yksinäinen niin kauan.” Ja näin syntyi uusi ystävyys kaikkien kolmen välillä.
Kun he palasivat takaisin metsään Kallen luokse, he kantoivat mukanaan uuden jalokiven – ystävyyden lahjan – joka valaisee pimeimmätkin hetket heidän elämässään.Kalle katsoi ylpeänä nuoria sankareitaan:
«Olette oppineet tärkeimmän opetuksen elämässä – todellinen voima tulee sydämestä.”
Hymyillen he astuivat takaisin tutulle polulleen tietoisina siitä että heidän seikkailunsa jatkuu yhä…
Opetus: «Ikiaikainen vartija metsäportilla»
Elämä opettaa meille jatkuvasti yhteistyön voiman; yhdessä vahvana seisomme pimeyttä vastaan – ystävyys on valo kaiken keskellä.
