Satu: Karhu ja Taikakivi
Metsän keskellä, siellä missä sammal on pehmeää ja puut kohoavat korkealle kohti taivasta, asui suuri karhu nimeltä Otso. Otso oli metsän vahvin ja viisain asukas, mutta hänen sydämensä oli yhtä lämmin kuin kevään ensimmäinen aurinko.
Eräänä päivänä, kun Otso tassutteli joen rannalla, hänen silmänsä osuivat kirkkaasti kimaltelevaan esineeseen. Se oli kaunis kivi, joka hohti kaikilla sateenkaaren väreillä. Uteliaana Otso poimi kiven tassullaan, ja silloin tapahtui jotain ihmeellistä: kivi alkoi puhua.
«Olen Taikakivi,» kivi sanoi pehmeällä ja laulavalla äänellä. «Minulla on kyky tuoda apua ja iloa, mutta vain, jos sitä käytetään jakamisen ja hyvyyden hengessä.»
Otso katsoi kiveä hämmentyneenä. «Miten minä voisin käyttää sinua?» hän kysyi.
«Kosketa minua, kun kohtaat jonkun, joka tarvitsee apua. Mutta muista, että todellinen taika tulee sydämestäsi, ei minusta.»
Otso nyökkäsi ja sujautti Taikakiven varovasti turkkinsa taskuun. Hän päätti, että kokeilisi kiven voimaa heti, kun tilaisuus tulisi.
Muutamaa päivää myöhemmin Otso huomasi oravan, joka istui puun juurella allapäin. «Mikä on hätänä, pieni ystävä?» Otso kysyi lempeästi.
«Kaikki käpyni ovat kadonneet, enkä tiedä, miten selviän talvesta,» orava vastasi surullisena.
Otso tarttui Taikakiveen ja sulki silmänsä. Hän ajatteli oravaa lämpimässä pesässä, ruokavarastot täynnä käpyjä. Yhtäkkiä maa heidän ympärillään täyttyi kiiltävistä kävyistä.
«Kiitos, Otso!» orava huudahti ilosta. Otso hymyili, mutta hän huomasi samalla, että kiven hohde himmeni hieman.
Seuraavina päivinä Otso käytti Taikakiveä auttaakseen metsässä eläviä ystäviään. Hän toi ruokaa nälkäisille, valoa pimeään ja lämpöä kylmään. Mutta mitä enemmän hän käytti kiveä, sitä himmeämmäksi sen hohde muuttui. Lopulta, eräänä iltana, kivi lakkasi kokonaan loistamasta.
Otso istui yksin luolassaan ja tunsi olonsa surulliseksi. «Olen käyttänyt kaiken taian, eikä minulla ole enää mitään annettavaa,» hän ajatteli.
Mutta ennen kuin hän ehti vaipua murheisiin, metsä täyttyi iloisista äänistä. Kaikki eläimet, joita Otso oli auttanut, kerääntyivät hänen luolansa eteen. Orava kantoi mukanaan käpyjä, hirvi toi pehmeitä sammalia, ja jänis toi makeita marjoja.
«Sinä annoit meille niin paljon, Otso,» orava sanoi. «Nyt on meidän vuoromme antaa sinulle.»
Otso ymmärsi silloin, että Taikakiven todellinen voima ei ollut sen taikuudessa, vaan siinä, miten se sai eläimet huolehtimaan toisistaan.
Opetus: «Karhu ja Taikakivi»
Jakamisen ilo ja välittäminen ovat todellista taikuutta. Kun autamme toisiamme, luomme maailmaan lisää lämpöä ja valoa, jota edes taika ei voi ylittää.
Ja niin Metsänsydämessä eläimet jatkoivat elämäänsä, mutta he eivät koskaan unohtaneet, kuinka tärkeää oli auttaa ja välittää toisistaan – ei kiven, vaan sydämen taian avulla.
