Kertomus «Karhun viisas naapuri»
Suomen syvällä havumetsissä, jossa ikivanhat männyt ja kuuset seisoivat hiljaa vartioimassa, asui viisas vanha ruskeakarhu nimeltään Otso. Metsä oli hänen valtakuntansa, paikka jossa tuulen kuiskaukset kuljettivat vanhoja tarinoita ja lehtien rustinat kertoivat vuodenajien ikuisesta tanssista. Otso ei ollut tavallinen karhu; hän oli Taivaan Suuren Karhun henkilöitymä, henki joka valvoi metsää ja sen asukkaita.
Kesäpäivät olivat pitkiä, kultaisen yöaurinkoen valaisemia. Otso vietti päiviään etsimällä marjoja ja hunajaa, hänen suuret käpälänsä jättäen syviä jälkiä pehmeään sammaleeseen. Metsän eläimet tunsivat hänet hyvin, ja he kunnioittivat hänen läsnäoloaan. Hirvet, joiden mahtavat sarvet kaareutuivat taivaalle, nyökkäsivät hiljaa tervehtiessään, kun ilvekset, joiden terävät silmät loistivat varjoissa, katsoivat Otsoa kunnioituksella.
Eräänä päivänä, kun Otso vaelsi kirkkaiden järvien läheisyydessä, jotka peilasivat taivasta, hän kuuli pehmeän vikisevän äänen. Seuratessaan ääntä hän löysi pienen napakettupojan, jonka valkoinen turkki oli yhtä valkoinen kuin talven lumi, vapisevan pensaikossa. Pento oli kaukana kotoaan, eksyneenä ja yksinäisenä. Otso, jonka sydän oli täynnä metsän vanhaa hyvyyttä, päätti auttaa pientä.
«Mitä sinä teet täällä, pieni ystävä?» Otso kysyi pehmeästi, hänen syvä äänensä jyrähtäen kuin kaukainen ukkonen. Napakettupoika katsoi ylös peläten, mutta löysi lohdutusta karhun rauhallisessa olemuksessa.
«Minä olen eksynyt,» poika vastasi hiljaa, hänen äänensä ollen melkein kuiskaus.
Otso nyökkäsi, ymmärtäen pienokaisen ahdinkoa. Hän tunsikin metsän ja tundran tiet, ja hän päätti opastaa pientä kotiin. Matka olisi pitkä, vievä heidät tiheiden metsien läpi, yli soiden ja lopulta arktisille tuntureille.
Matkatessaan Otso jakoi viisauttaan pienokaisen kanssa. Hän kertoi vuodenajien muutoksista, maan kunnioituksen tärkeydestä ja vanhasta sopimuksesta eläinten ja metsän henkien välillä. Pienokainen kuunteli tarkkaavaisesti, hänen silmänsä avautuen ihmetykseen.
Päivät muuttuivat viikoiksi, ja maisema alkoi muuttua. Tiheät metsät antoivat tietä avoimelle tundralle, jossa tuuli puhaltaa vapaasti ja revontulet tanssivat yötaivaalla. Otso ja pienokainen levähtivät kristallinkirkkaiden järvien rannoilla, jossa vesi heijasti revontulien taianomaisia värejä.
Eräänä iltana, kun he istuivat tulen äärellä, Otso kertoi pienokaiselle Taivaan Suuren Karhun tarinan. «Katsokaa taivaalle,» hän sanoi osoittaen konstellaatioon, joka loisti yllä. «Se on suuri karhu, joka valvoo meitä kaikkia. Hän opastaa meitä ja antaa meille viisautta.»
Pienokainen katsoi ylös, hänen silmänsä täynnä kunnioitusta. «Minä ymmärrän nyt,» hän kuiskasi, tuntien syvän yhteyden vanhaan henkeen.
Lopulta he saapuivat arktisille tuntureille, jossa pienokaisen perhe odotti. Tapaaminen oli iloinen, täynnä napakettujen pehmeitä haukahduksia ja haukuntaa. Otso katsoi lämpimin sydämin, tietäen että hän oli täyttänyt velvollisuutensa metsän vartijana.
Kun ensimmäiset lumet alkoivat sataa, Otso tiesi että oli aika palata luolaansa. Pienokainen, nyt vahvempi ja viisaampi, lupasi kantaa karhun opetuksia ja jakaa ne tuleville sukupolville. Otso nyökkäsi, hänen silmänsä heijastellen ikien viisautta.
«Muista aina kunnioittaa luontoa ja sen salaisuuksia,» Otso sanoi, hänen äänensä haihtuessa tuulen kuiskauksiin. «Silloin sinä olet osa tämän maan ikuista loistoa.»
Niin Otso katosi metsään, jättäen taakseen viisauden ja maan kunnioituksen perinnön. Pienokainen katsoi kun karhun suuri hahmo sulautui varjoihin, tietäen että Taivaan Suuren Karhun henki olisi aina heidän kanssaan, opastamassa ja suojelemassa.
Ja näin vuodenajien kierto jatkui, metsän eläimet elivät harmoniassa maan kanssa, heidän elämänsä kietoutuneena Suomen villin luonnon vanhaan taikaan. Otsoa ja napakettupoikaa tarina tuli legendaksi, jota välitettiin sukupolvelta toiselle, todisteena kestävästä sidoksesta eläinten ja Taivaan Suuren Karhun hengen välillä.
Opetus «Karhun Viisas Naapuri»
Kunnioita luontoa ja sen asukkaita, sillä me olemme kaikki osa samaa ikuista kiertoa. Auta toisia ja jaa viisauttasi, niin luonto palkitsee sinut rauhalla ja yhteydellä sen taianomaiseen kauneuteen.
Aulikki Lumivaarasta
