Satu: «Kello joka soi vain kerran sadassa vuodessa»
Olipa kerran pieni kylä, joka sijaitsi keskellä suomalaisia metsiä, joissa ikivanhat puut kuiskivat tuulen mukana ja järvet heijastivat taivaan kauneutta. Kylän asukkaat olivat ystävällisiä ja auttavaisia, mutta heidän sydämissään oli salaisuus, josta vain harvat tiesivät. Keskellä kylää seisoi vanha, rautainen torni, jonka huipulla oli kello, joka soi vain kerran sadassa vuodessa.
Tämä kello oli erityinen; se ei ollut vain aikamittari vaan myös taianomainen symboli. Tarinoiden mukaan sen ääni toi mukanaan onnea ja iloa koko kylälle, mutta se vaati myös jotakin suurta ja arvokasta takaisin. Nuori tyttö nimeltä Aino, joka oli utelias ja rohkea, päätti selvittää mysteerin kelloa ympäröivistä tarinoista.
«Äiti,» Aino kysyi eräänä aurinkoisena aamuna, «miksi kello soi vain kerran sadassa vuodessa? Mikä siinä on niin erityistä?» Hänen äitinsä hymyili lempeästi ja vastasi: «Se on muistutus siitä, että elämän kauneus piilee hetkissä. Meidän pitää oppia arvostamaan niitä hetkiä, jotka ovat meitä lähellä.»
Ainon sydän sykähti; hän halusi kuulla kellon soiton ja nähdä sen maagisen voiman itse. Hän päätti valmistautua kunnolla – kerätä rohkeutta ja ymmärtää kelloa ympäröivää legendaa. Hän astui metsään ystävänsä Oskarin kanssa, joka aina tuki häntä kaikessa.
«Luulenpa,» Oskar sanoi naurahtaen «että meidän täytyy etsiä vanha tietäjä Tervaniemi. Hän tietää varmasti jotain kellosta.» Heidän seikkailunsa suuntautui syvälle metsään, missä puut olivat niin korkeita että ne koskettivat pilviä.
Kun he saapuivat Tervaniemen majalle, he näkivät vanhan miehen istuvan nuotion äärellä. Hänen silmänsä säihkysivät kuin tähdet yötaivaalla. «Miksi olette täällä nuoret seikkailijat?» hän kysyi matalalla äänellään.
«Aina haluaa tietää kellon salaisuuden,» Oskar vastasi nopeasti. Tervaniemi hymyili salaperäisesti ja sanoi: «Kello soittaa ääntään vain silloin kun joku sydämestään haluaa jakaa jotakin arvokasta muiden kanssa.»
Aino mietti hetken ja kysyi: «Mutta mitä meidän tulee antaa?» Tervaniemi katsoi kauas horisonttiin kuin etsisi vastausta menneisyydestä. «Sydämelle rakasta asiaa – se voi olla ystävyys, rakkaus tai jopa uhraus.»
Palattuaan kylään Aino ja Oskar alkoivat miettiä keinoa antaa jotain suurta kellolle ennen sen soittoa seuraavana vuonna. He päättivät järjestää suuren juhlan koko kylälle – kutsua kaikki yhteen viettämään aikaa toistensa kanssa.
Juhlapäivänä kylässä vallitsi riemun tunne; ihmiset tanssivat ja lauloivat ympäri nuotiota. Taivas oli kirkas täynnä tähtiä kuten satoja kynttilöitä valaisemassa yötä. Aino huomasi kuinka ihmiset jakoivat tarinoita menneistä ajoista sekä ilot ja surut keskenään – he antoivat toisilleen osa itsestään.
Yhtäkkiä kello alkoi soida! Sen ääni kaikui kuin laulu luonnossa; se tuntui siltä kuin aika olisi pysähtynyt hetkeksi. Kyläläiset jäivät hiljaa kuuntelemaan kellon kauniita säveliä – jokaisen sydän sykki yhtenä rytmin kanssa.
Kun viimeinen kellosointi hiipui ilmaan kuin utuinen usva, Tervaniemi ilmestyi jälleen heidän eteensä hymyillen ylpeänä nuorten päätökselle jakaa elämän lahjat toistensa kanssa.
«Te olette todellisia sankareita,» hän sanoi vakavissaan. «Te ymmärrettiin kellon todellinen merkitys.»
Vuosi kului nopeasti; ystävyys kasvoi entisestään Ainon ja Oskarin välillä sekä koko kylän yhteishengessä. Kellon soitto herätti muistoja ihmisten sydämissä eikä kukaan unohtanut sitä maagista hetkeä.
Lopulta tuli aika jälleen odottaa sata vuotta – nyt kaikki tiesivät mitä he olisivat valmiita antamaan seuraavan kerran, kun kello soisi jälleen.
Opetus: «Kello joka soi vain kerran sadassa vuodessa»
Elämässä tärkeintä on jakaminen; sydän avautuu kun annamme muille osan itsestämme.
