Satu: ”Kettu ja myrskyn ilta”
Syksyinen tuuli kulki matalana metsän halki, ja joki virtasi tavallista levottomampana. Ilma tuoksui märältä maalta ja kaatuneilta lehdiltä. Korkealla sileän kiven päällä seisoi nuori kettu nimeltä Topi ja tarkkaili taivasta. Tummat pilvet liikkuivat nopeasti.
Myrsky oli tulossa.
Topi oli nähnyt sateita ennenkin. Hän ei ollut pienin metsässä eikä heikoin. Silti jokin sai hänen vatsansa kiristymään. Tuuli ei ollut tavallista tuulta. Se tuntui odottavan jotakin.
Hän hyppäsi kiveltä alas ja juoksi kohti aukiota. Eläimet liikkuivat levottomasti. Jänis kaivoi maata hermostuneesti. Orava pudotti kävynsä kesken kaiken.
”Tämä ei ole tavallinen sade”, sanoi lintu matalalta oksalta.
”Tuuli repii pesät”, kuiskasi siili.
Topi katsoi ympärilleen. Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä tehdä. Hetken ajan hänkin olisi halunnut vain juosta omaan koloonsa ja odottaa.
Mutta sitten hän nosti päänsä.
”Emme voi pysäyttää myrskyä”, hän sanoi hitaasti. ”Mutta voimme suojautua siltä. Joen penkereen takana maa on korkeampi. Rakennetaan sinne suoja — yhdessä.”
Sana yhdessä jäi ilmaan. Se ei ollut käsky. Se oli kutsu.
Eläimet alkoivat liikkua. Karhu työnsi raskaimmat rungot paikoilleen. Oravat sitoivat oksia toisiinsa. Jänikset kantoivat lehtiä ja sammalta. Linnut tarkkailivat taivasta ja huusivat varoituksia, kun pilvet tummenivat.
Se oli hetki, jolloin jokainen ymmärsi, että ystävyys ja yhteistyö auttavat selviytymään vaikeistakin hetkistä.
Tuuli voimistui. Ensimmäiset sadepisarat putosivat kylminä ja painavina.
Kun suoja oli lähes valmis, yksi lintu lensi alas hengästyneenä.
”Pesäni on yhä paljaana kuusen latvassa. Poikaset eivät selviä yksin.”
Topi vilkaisi nousevaa taivasta. Aikaa ei ollut paljon.
”Mennään”, hän sanoi.
He ehtivät puun juurelle juuri kun pensaikossa rasahti.
Ilves astui esiin.
Sen turkki oli märkä, ja sen kyljet nousivat raskaasti hengityksen mukana. Eläimet perääntyivät. Jänis painautui maata vasten. Orava kiipesi rungolle.
Topin sydän hakkasi. Hän tiesi, että nyt olisi helppo paeta.
Ilves katsoi heitä hetken.
”Minullakaan ei ole suojaa”, se sanoi lopulta matalalla äänellä. ”Koloni kaatui jo.”
Tuuli tarttui sen turkkiin. Se ei näyttänyt vaaralliselta — vain väsyneeltä.
Hiljaisuus oli pidempi kuin kukaan olisi halunnut.
Topi astui askeleen eteenpäin.
”Suoja ei ole valmis ilman kaikkia”, hän sanoi. ”Jos autat meitä, autamme sinua.”
Ilves epäröi. Sitten se nyökkäsi.
Ja niin he jatkoivat — nopeammin nyt, mutta rauhallisemmin sisimmässään.
Salama halkoi taivaan juuri kun viimeiset oksat asetettiin paikoilleen. Eläimet kerääntyivät tiiviisti yhteen. Sade rummutti kattoa. Tuuli ulvoi, mutta penkereen takana oli lämmin ja tiivis tila.
Topi makasi maassa. Ilves oli hänen vieressään. Jänis ei enää vapissut.
Yö tuntui pitkältä, mutta kukaan ei ollut yksin.
Aamulla myrsky oli kulkenut ohi. Metsä oli märkä ja hiljainen. Oksia lojui maassa, mutta aurinko nousi varovasti pilvien takaa.
Topi astui ulos suojasta ja hengitti syvään. Metsä oli muuttunut, mutta se seisoi yhä.
Ja nyt he tiesivät jotakin, mitä eivät olleet tienneet ennen.
Myrsky ei ollut se, mikä heitä piti koossa.
He itse olivat.
Opetus – Yhdessä olemisen voima
Rohkeus ei aina synny yksin.
Se kasvaa hiljaa silloin, kun joku pysyy vierellä, vaikka tuuli yltyy.
Aulikki Lumivaarasta
Haluatko lisää satuja? Tutustu näihin!
