Satu: «Ketun ääni aamunkoitteessa»
Kaukana pohjoisessa, missä taivaan sininen sulautuu lumivalkoiseen maahan, sijaitsi pieni kylä nimeltä Riekko. Kylä oli tunnettu kauniista metsistään ja kirkkaista järvistään, jotka kimmelsivät auringonsäteissä kuin timantit. Aamunkoitteessa, kun ensimmäiset valonsäteet alkoivat hiipiä horisontista, heräsi luonto eloon omassa rauhallisessa rytmissään. Kylässä puhuttiin usein ketun äänestä – tuosta salaperäisestä kutsusta, jonka vain aamunkoitteessa saattoi kuulla.
Kylän laidalla asui nuori poika nimeltä Eero. Hän oli utelias ja rohkea, aina tutkimassa metsää ja sen salaisuuksia. Eräänä aamuna Eero päätti lähteä seikkailemaan syvemmälle metsään kuin koskaan ennen. Hän kuuli usein vanhempien kertovan tarinoita metsän henkiolennoista ja salaperäisestä ketusta, jonka ääntä monet sanoivat kuulleensa aamuvarhain. Ehkäpä juuri ketun ääni johdattaisi hänet uusiin seikkailuihin.
Eeron sydän pamppaili jännityksestä, kun hän lähti matkaan. Metsässä tuuli suhisi puiden latvoissa, ja linnut lauloivat riemuitsevaa sävelmää. Kuitenkin, mitä syvemmälle hän kulki, sitä hiljaisemmaksi ympäristö muuttui. Pian hän huomasi kävelevänsä pehmeällä sammaleella, jota peitti ohut huurre kerros.
Äkkiä Eero pysähtyi kuullessaan äänen — se oli suloinen ja samalla hieman surumielinen; se muistutti pitkää ulvontaa. «Onko tuo ketun ääni?» hän mietti itsekseen. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi hänen kulkiessaan kohti ääntä.
Vihdoin Eero saapui avonaiselle paikalle metsässä. Siellä seisoi kaunis punainen kettu, joka katsoi häntä suuret ja älykkäät silmät loistaen aamunvalossa. Kettu näytti olevan yksinäinen, sen häntä roikkui alas kuin sadan vuoden ikäinen tarina.
«Eikö sinua pelotakaan tulla näin lähelle?» kettu kysyi rauhallisesti.
«En minä pelkää,» Eero vastasi hivenen ujosti mutta rohkeasti. «Olen etsinyt sinua… kuulin äänesi ja ajattelin… ajattelin että ehkä voisit kertoa minulle tarinoita.»
Kettu hymyili ystävällisesti. «Minulla on monia tarinoita kerrottavana,» se sanoi ja istuutui alas pehmeälle sammalelle kuin vanha ystävä joka valmistelee kertomusta.
Ja niin he aloittivat keskustelun — poika ja kettu — kaksi täysin erilaista olentoa yhdistyivät luonnon ihmeessä. Kettu kertoi tarinoita metsästä: siitä miten eläimet auttavat toisiaan selviytymään talven ankaruudesta tai kuinka keväällä kukat heräävät eloon aurinkoisina päivinä.
Yhtäkkiä keskustelu keskeytyi kovaan ääneen — metsässä kuului pauketta! «Mikä tuo oli?» Eero kysyi pelokkaana.
«Se on metsästäjä!» kettu vastasi nopeasti. «Meidän täytyy piiloutua.»
He juoksivat piiloon läheiseen pensaaseen juuri ennen kuin metsästäjä saapui näkyviin suurten koirien kanssa. Eero tunsi sydämensä tykyttävän rinnassaan; hän ei ollut koskaan ajatellut metsästystä näin synkästi ennen.
«Miksi he metsästävät meitä? Me vain elämme täällä,» Eero sanoi kyyneleet silmissään.
«Kauan sitten ihmiset elivät sopusoinnussa luonnon kanssa,» kettu selitti lempeästi. «Mutta nyt monet ovat unohtaneet kunnioittaa tätä kauneutta.»
Kun metsästäjä poistui paikalta koirineen, Eero ymmärsi jotain tärkeää; hän halusi auttaa suojelemaan metsiään ja eläimiään.
«Kutsu minut uudelleen aamunkoitteessa,» kettu sanoi ennen kuin hävisi takaisin metsän varjoihin. «Sinun äänesi voi muuttaa asioita.»
Eeron palatessa kylään mieleen nousi uusi päämäärä; hän alkoi kerätä muita lapsia yhteen puhumaan luonnosta ja sen suojelemisesta sekä jakamaan kettumaisia tarinoita. He oppivat tuntemaan metsän salaisuudet yhä paremmin — muinaisista puista puron kirkkaisiin vesiin asti.
Ajan myötä kyläläiset alkoivat ymmärtää luonnon tärkeyden entistä syvemmin. He perustivat suojelualueita metsiinsä ja opetettiin lapset kunnioittamaan eläimiä ympärillään niin kuin kerran ketunkin opetti heille.
Satoja vuosia myöhemmin kyläläiset muistavat edelleen tuota valoisaa aamua – aamunkoitteen ketun äänen – joka herätti heidät arvostamaan luontoa koko sydämestään.
Opetus: «Ketun ääni aamunkoitteessa»
Luonto on meidän ystävämme; sen kauneus opettaa meille arvoja kuten kunnioitus ja empatian voima.
Aulikki Lumivaarasta
