Satu: «Ketun Kultaomena»
Kauan sitten, syvällä Suomen metsässä, asui viehättävä kettu nimeltä Kultaomena. Hän oli tunnettu upeista, kimaltelevista turkissaan, joka loisti kuin auringonpaiste sateen jälkeen. Kultaomena oli ystävällinen ja utelias, mutta myös äärimmäisen älykäs. Hän vietti päivänsä tutkimassa metsiä, leikkimässä ystäviensä, oravien ja jänisten kanssa, ja haaveilemalla seikkailuista, joita hän voisi vielä kokea.
Eräänä aamuna, kun aurinko nousi hitaasti horisontin ylle ja valaisi metsän, Kultaomena huomasi jotakin erikoista. Hän kuuli etäisen äänen, joka kutsui häntä. «Kultaomena! Kultaomena!» se kuiskasi, kuin tuulen tuiverruksessa. Uteliaisuus voitti pelon, ja hän seurasi ääntä syvemmälle metsään. Hän juoksi yli pehmeiden sammalmättäiden ja yli kirkkaiden purojen, kunnes saapui kauniin järven rannalle.
Järvi oli kuin peili, ja sen pinta heijasti metsän kauneutta. Siellä, järven keskellä, Kultaomena näki jotain hohtavaa – kultainen omena leijui vedessä. «Se on varmasti taikamaailman omena,» hän mietti. «Jos saan sen käsiini, voisin saada uskomattomia voimia!»
Hän astui varovasti veteen, mutta järven pinta alkoi kuplia. «Älä pelkää, Kultaomena,» ääni kuiskasi uudelleen. «Olen järven henki, ja vain puhdas sydän voi ottaa Kultaomenan.» Kultaomena päätti, että hänen täytyi osoittaa, että hänellä oli puhdas sydän. «Miten voin todistaa sen sinulle?» hän kysyi rohkeasti.
«On yksi tehtävä, joka sinun on suoritettava,» järven henki vastasi. «Kultaomena, sinun on autettava ystävääsi, jolle on tapahtunut vääryyttä. Vain kun osoitat ystävällisyyttä ja rohkeutta, saat omenan.»
Kultaomena tiesi heti, kenestä hän puhuu. Hänen ystävänsä, vanha viisas pöllö nimeltä Aatos, oli kadottanut kotinsa myrskyn seurauksena. Kultaomena ei epäröinyt hetkeäkään. Hän lähti kiireesti etsimään Aatosta, kulkien pitkin metsäpolkuja ja kutsuen häntä ääneen.
«Aatos! Aatos! Missä olet?» Kultaomena huusi, kunnes kuuli heikon vastauksen. «Täällä, ystäväni! Olen tämän puun juurella,» Aatos vastasi surullisena. Kun Kultaomena löysi hänet, hän huomasi, että Aatoksen siivet olivat murtuneet myrskyssä.
«Kultaomena, olen menettänyt kotini, ja en voi lentää,» Aatos sanoi epätoivoisena. «Miten voin jatkaa elämääni?»
Kultaomena mietti hetken. «Älä huoli, Aatos! Rakennetaan uusi pesä yhdessä!» hän ehdotti innokkaasti. He alkoivat kerätä oksia, lehtiä ja muuta materiaalia. Ystävykset työskentelivät ahkerasti, ja pian heillä oli kaunis, uusi pesä puun oksalla.
Aatos katsoi Kultaomenaa kiitollisena. «Olet todellinen ystävä, Kultaomena. Kiitos, että autat minua,» hän sanoi, ja Kultaomena tunsi sydämensä lämpenevän. «Meidän ystävyytemme voima on suurempi kuin mikään myrsky,» hän vastasi hymyillen.
Kun työ oli valmis, järven henki ilmestyi jälleen. «Olet osoittanut puhtautesi ja ystävällisyytesi, Kultaomena,» se sanoi. «Nyt voit ottaa Kultaomenan.» Kultaomena riemuitsi ja suuntasi takaisin järvelle. Hän nosti kultaisen omenan vedestä, ja sen kauneus säihkäsi hänen silmissään.
Palatessaan metsään, Kultaomena huomasi, että omena ei ollut vain kaunis, vaan sillä oli myös voima tehdä hyvää. Hän päätti jakaa sen kaikkien metsän eläinten kesken, jotta he voisivat nauttia sen taikuudesta. Ystävyys ja jakaminen olivat hänen sydämessään, ja hän tiesi, että ne olivat tärkeämpiä kuin mikään voima, jonka omena voisi antaa.
Metsän eläimet kokoontuivat Kultaomenan ympärille, ja yhdessä he nauttivat omenan taikavoimista. Järvi loisti auringossa, ja Kultaomena tunsi itsensä onnelliseksi. Hän oli oppinut, että todellinen voima tulee sydämestä, ei omenan maagisista kyvyistä.
Kultaomena palasi kotiinsa iloisena ja tyytyväisenä, tietäen, että hän oli saanut enemmän kuin mitä oli ikinä osannut toivoa – ystävyyden ja rakkauden, joka kestää läpi elämän.
Opetus: «Ketun Kultaomena»
Elämä opettaa meille, että todellinen rikkautemme piilee sydämessämme, ja ystävyyden voima on suurempi kuin mikään taika. Yhdessä voimme kohdata myrskyt ja löytää kauneuden jopa kaikkein pimeimmissä hetkissä.
