Satu: «Kivien Muinainen Laulu»
Kaukana pohjoisessa, missä taivaanrannassa aurinko kimmelsi järven pinnalla, oli pieni kylä nimeltä Lummekoski. Kylän asukkaat olivat vahvoja ja ystävällisiä ihmisiä, jotka elivät luonnon kanssa sopusoinnussa. He kunnioittivat metsiä, jokia ja järviä, sillä ne olivat heille elämän lähteitä. Mutta kylän sydämessä oli tarina, joka oli jäänyt unohduksiin – Kivien Muinainen Laulu.
Eräänä kauniina kesäaamuna nuori tyttö nimeltä Aino päätti tutkia läheistä metsää, joka oli täynnä salaisuuksia ja ikivanhoja legendoja. Hän oli kuullut isoäidiltään tarinoita kivistä, jotka lauloivat yön tullen, mutta Aino ei ollut koskaan kuullut laulua itse. Hän tunsi sydämessään, että tänään voisi olla se päivä.
«Aino, etkö pelkää mennä metsään yksin?» kysyi hänen paras ystävänsä, Matti, joka seurasi häntä. «Kuvittele, jos kivet todella laulavat! Entä jos joku pahamaineinen henki vie sinut mukanaan?»
Aino hymyili ja puristi Mattia käsivarresta. «En pelkää. Luonto on ystävämme, ja minä haluan kuulla laulun. Tule mukaani!»
Metsä oli kuin satumaailma. Vihreät puut kohosivat korkeuksiin, ja niiden oksilla linnut lauloivat kauniisti. Aurinko siivilöityi lehtien läpi, luoden kirkkaan valon, joka tanssi maahan. Aino ja Matti vaelsivat syvemmälle metsään, kunnes he saapuivat suuren, pyöreän kiven luo, joka oli peitetty sammalilla.
«Katso tuota kiveä!» Aino huudahti. «Se näyttää erityiseltä.»
Matti nyökkäsi. «Ehkä se on yksi niistä lauluista, joista isoäiti puhui. Voisimmeko laulaa sille?»
He aloittivat laulamisen, mutta ensin varovaisesti. Heidän äänensä sekoittuivat metsän rauhoittavaan ääneen, mutta mitään ei tapahtunut. Aino tunsi kuitenkin, että kivi kuunteli heitä. «Yritetään uudestaan, mutta voimakkaammin!» hän kehotti.
Kohottamalla ääntään, he lauloivat sydämensä pohjasta. Ja juuri silloin, kiven pinnalla alkoi tapahtua jotain ihmeellistä. Kivi hehkui lämpimästi, ja Aino tunsi värinän käsissään. «Matti, katso!» hän huusi, «se on elävä!»
Yhtäkkiä metsä pimeytyi, ja ilma täyttyi suloisesta laulusta, joka kantautui kiven sisältä. Se oli kauniimpaa kuin mikään he olivat kuulleet ennen. Mutta sitten he huomasivat, että laulu ei ollut pelkästään kaunis; se kertoi surullista tarinaa. Kivien laulussa oli muistoja menneistä ajoista, kun ihmiset ja luonnon henget elivät rauhassa.
«Miksi kivi laulaa noin?» kysyi Matti, pelko silmissään.
«Ehkä se kaipaa jotain,» Aino vastasi. «Ehkä se kaipaa ihmisten ja luonnon välistä yhteyttä, jota olemme unohtaneet.»
Yhtäkkiä laulu katkesi, ja kivi alkoi täristä. Aino ja Matti tunsivat maapallon alla olevan voiman, ja he ymmärsivät, että heidän oli toimittava. «Meidän on palautettava yhteys!» Aino huudahti. «Meidän on näytettävä kiveille, että kunnioitamme heitä.»
He alkoivat tanssia kiven ympärillä, yhdistäen lauluunsa ilon ja rakkauden luonnon kauneutta kohtaan. Tanssi oli kuin rituaali, ja se sai metsän heräämään henkiin. Eläimet tulivat paikalle, linnut alkoivat laulaa uudelleen, ja tuuli kulki kuin ikivanha ystävä.
Kun tanssi päättyi, kivi hehkui kirkkaammin kuin koskaan ennen, ja sen ääni alkoi kertoa uutta laulua – laulua toivosta, ystävyydestä ja rauhasta. «Olette palauttaneet meidät!» kivi sanoi, ja sen ääni resonoi syvällä Ainon ja Matin sydämissä. «Kiitos, että muistutitte meitä yhteydestämme.»
Aino ja Matti palasivat kyläänsä, sydämet täynnä iloa ja voimaa. He kertoivat kaikille Kivien Muinaisesta Laulusta, ja pian koko kylä kokoontui metsään laulamaan ja tanssimaan. Kivien laulu oli herännyt eloon, ja sen voima yhdisti kaikki luontoon ja toisiinsa.
Metsä oli jälleen elävä, ja sen kauneus kukki joka puolella. Kyläläiset oppivat, että luonnon kunnioittaminen ja ystävyys toisiaan kohtaan olivat elämän tärkeimpiä asioita. He lupasivat vaalia tätä yhteyttä ja siirtää tarinat eteenpäin seuraaville sukupolville.
Opetus: «Kivien Muinainen Laulu»
Luonto laulaa kauniisti, kun sydän on avoinna ja kunnioitus syvällä. Ystävyys ja yhteys tekevät meidät vahvemmiksi, ja muistuttavat meitä, että elämme osana suurta, ihmeellistä maailmaa.
