Satu: «Kolme sanaa jotka pysäyttivät ajan»
Kaukana Suomen syvissä metsissä, missä valon säteet tanssivat puiden latvoissa ja järvien pinnat heijastivat taivaan sinisyyttä, asui nuori tyttö nimeltä Aino. Aino oli hyvin utelias ja seikkailunhaluinen, hän vietti päivänsä tutkimalla luontoa, kuunnellen tuulen laulua ja ihaillen jokaisen kiven ja puun kauneutta. Hänen paras ystävänsä, Oskari, jakoi hänen rakkautensa luontoon ja he kulkivat usein yhdessä metsäpolkuja pitkin.
Eräänä kesäpäivänä, kun aurinko paistoi kirkkaasti ja linnut lauloivat iloisesti, Aino ja Oskari löysivät vanhan, sammalpeitteisen kiven keskeltä metsää. Kivi näytti erityiseltä; sen pinnalla oli outoja merkkejä, kuin salaisia viestejä menneiltä ajoilta. «Mitä luulet, mitä tämä tarkoittaa?» Aino kysyi innoissaan. Oskari kurtisti kulmiaan. «Ehkä se on taikakivi! Vanhat tarinat sanovat, että tällaisilla kivillä on voimaa,» hän vastasi.
He päättivät kokeilla kiven voimia. «Mitä meidän pitäisi sanoa?» Oskari mietti ääneen. «Ehkä voimme keksiä kolme sanaa,» Aino ehdotti leikkisästi. He alkoivat pohtia sanoja, jotka voisivat pysäyttää ajan. Yhtäkkiä Aino huudahti: «Rakkaus! Rauha! Toivo!» Nämä sanat tuntuivat täynnä voimaa ja merkitystä. He yhdistivät kätensä ja toistivat sanat yhdessä: «Rakkaus! Rauha! Toivo!»
Yllättäen kiven ympärille alkoi loistaa kirkas valo. Valo ympäröi heidät kokonaan ja pian kaikki ympärillä tuntui hiljenevän kuin aika olisi pysähtynyt. Puut eivät enää huojuneet tuulessa, linnut eivät laulaneet – kaikki oli täysin paikallaan. «Mitä tapahtuu?» Oskari kysyi pelokkaana katsoen Ainon silmiin.
«Katsos!» Aino huomasi jotain erikoista – heidän ympärillään oleva metsä alkoi muuttua; puut kasvoivat korkeammiksi ja suuremmiksi, kukat avautuivat upeisiin väreihin ja järven pinta muuttui taianomaiseksi peiliksi. Se tuntui kuin he olisivat astuneet toiseen maailmaan – maagiseen paikkaan missä aika ei merkinnyt mitään.
Mutta pian he ymmärsivät myös vaaran; jos aika oli pysähtynyt, he eivät koskaan palaisi kotiin vanhempiensa luokse tai näkisi ystäviään taas. Oskarin sydän alkoi lyödä nopeammin huolesta: «Miten me pääsemme takaisin?» Hän kysyi epätoivoisesti.
Aino katseli ympärilleen etsien ratkaisua. Hän muisti vanhan tarinan isoisältään siitä, kuinka todellinen taika löytyy aina sydämestä – ei vain sanoista tai voimista. “Meidän on löydettävä tie takaisin omiin sydämiimme,” hän sanoi vakaasti. “Meidän pitää palauttaa rakkaus takaisin tähän paikkaan.”
He alkoivat vaeltaa halki tämän uuden maailman etsiessään ihmisiä tai eläimiä joiden kanssa jakaa nämä kolme sanaa uudestaan – rinnakkaisiin sydämiin joilla oli rakkauden kyky palauttaa aika takaisin kulkuunsa. Kylässä oli surullisia eläimiä; oravat itkiivät puussa oksilla eikä ketään ollut näkyvissä muissa metsän osissa.
«Olen varma että ne tarvitsevat apuamme,» Aino sanoi rohkaisevasti Oskarille.»Meidän täytyy käyttää rakkauden voimaa.” He lähestyivät oravia varmoin askelin.
«Me olemme täällä auttamassa,» Oskari ilmoitti ystävällisesti eläimille.Nuoret ystävykset alkoivat kertoa eläimille tarinoita ystävyydestä,löytäen yhteyden hiljaisuudessa olevaan maailmaan.Neuron halusi kuulla lisää heidän kertomistaan asioista.Tähkäpääkelpoiset söivät tiellään villiyrtti -tsirpaleita joiden avulla he saattaisivat tuntea elämän ilot uudelleen.
Kun päivä vaihtui yöhön tuli esiin sateenkaaren värit.Niitä katsellessaan Ainon mielessä heräsi ajatus.”Olen oppinut että vaikka olemme pieni osa tätä suurta maailmaa voimme tuoda iloa sydämistä.”Hän jännitti kätensä yhteen.Olari nyökkäsi,sillä auringonnousun valossa keveät hetket olivat tulleet heidän valtakuntaansa.Toiveet kutoutuivat yhteen.Lopulta he hurraavat!”Rakkaus,Rauha.Toivo!”
Yhtäkkiä aikamatkustaminen käynnistyi jälleen.Aika alkoi virrata niin kuin se ennenkin.Tämä maailma suli takaisin normaaliksi.Aina yleensä itkisi,vihdoin tämä aamu toi iloa.Siis ilman muuta,”Tiedämme nyt miten tärkeää on ystävyys” hän sanoi.Oiskarit hymyilivät toiselleen,tietoisina siitä että välillä tarvitaan ryhmätaitoa.Jossain syvällä metsässä,järven rannalla kauniin summertyn eliiksi henkessä Vettä juoden hiljaa ohimennyt hetki muistutti kannettua matkaa jokaisesta koetuksesta.”
Ja niin he palasivat kotiin vanhempiensa luokse kuten ennen.Hallitseva rauha syleili heitä ajatus matkasta joka teki unelmasta enemmän.Hekin kasvoivat mutta mikäli kaipaus ei katoa koskaan,Nyt uskottiin häilyvää rajaa jonka yli ikuisuus vaikuttaa ymprillämme.Toivon taikaa.Pohjoinen Taivaalla aurinko nousi hellittävästi murrettuja kiitoelämyksiä mukanaan.”Nyt tiedämme kolmon sanan hellyyden arvojen takana”,Ainon sanat nostettaessa Suuria horisonteja vastaan.Kummankaan matkalaisen ei enää tarvinnut pelätä sillä teemat olivat universaalit.Vaihtelevat vuodenaikojen välillä ylösnousemus muistuttaa entisaikojen äärimmäisestä voimasta.Ystävyys,kunnioitus sekä jakamisen ilo!
Opetus: «Kolme sanaa jotka pysäyttivät ajan»
Elämässä todellinen taika löytyy sydämestä; rakkaus yhdistää meidät toisiimme ohi ajan rajojen – jakamalla sitä voimme löytää rauhan ja toivon myös synkimpinä hetkinämme.
