Satu: «Kun koivut lauloivat nimeä»
Kaukana Pohjolan syvissä metsissä, missä koivut nousivat korkealle taivasta kohden kuin valkoiset kynttilät, eleli pieni kylä nimeltä Metsälaakso. Tämä kylä oli tunnettu kauniista järvistään ja laajoista metsäalueistaan, joissa luonto kukoisti rauhassa. Kylän asukkaat elivät harmonisesti luonnon kanssa, kunnioittaen sen rytmiä ja salaisuuksia.
Päähenkilömme, nuori poika nimeltään Eero, rakasti luonnossa vaeltamista. Hän vietti tuntikausia tutkimalla metsää, ihaillen koivujen hohtavaa valkoista kuorta ja kuunnellen tuulen laulua niiden oksilla. Eräänä päivänä, seikkaillessaan syvällä metsässä, Eero kuuli jotain erityistä – koivut alkoivat laulaa hänen nimeään.
«Kuuleeko joku minut?» Eero kysyi hämmentyneenä. Hänen sydämensä sykki innostuksesta ja pelosta yhtä aikaa. Koivut näyttivät tanssivan tuulessa, ja heidän lehdet välkkyivät auringonvalossa kuin jalokivet.
Yhtäkkiä yksi koivuista puhui: «Eero, tule lähemmäs! Meillä on tärkeää kerrottavaa.» Poika astui varovasti lähemmäksi ja tunsi maaperän värisevän jalkojensa alla. «Me olemme metsiemme vartijoita», jatkoi koivu. «Luonto on kärsinyt ihmisten ahneudesta ja välinpitämättömyydestä.»
Eeron sydän surkastui näistä sanoista. Hän tiesi kyläläisten olevan hyviä ihmisiä, mutta joskus he unohtivat kunnioittaa luontoa. «Mitä voin tehdä auttaakseni?» hän kysyi innokkaasti.
«Tarvitsemme rohkeutta ja yhteistyötä», vastasi vanhin koivu vakavasti. «Järven vesi on saastunutta ja eläimet ovat peloissaan. Voit olla se joka tuo meidät yhteen! Kutsu kylän väki koolle.»
Eero juoksi kotiinsa ja kertoi kaikille kyläläisille koivujen sanomat viestit. Aluksi he nauroivat hänen tarinoilleen; kuinka puut voivat puhua? Mutta Eeron intohimo oli tarttuvaa, ja pian he päättivät lähteä yhdessä metsään kuulemaan mitä tapahtui.
Kun he saapuivat paikalle, koivut alkoivat taas laulaa – tämä kertaa koko kylän edessä. Vihdoin ihmiset ymmärsivät luonnon huolen; he näkivät vesien tummentuvan ja eläinten katoavan.
«Miksi emme ole huomanneet tätä aiemmin?» yksi vanhempi nainen sanoi kyynelten valuessa poskilleen. «Meidän täytyy muuttaa tapojamme!»
Kyläläiset päättivät yhdessä ryhtyä toimiin: he siivosivat järven rannat roskista, istuttivat uusia puita ja oppivat elämään kestävästi luontonsa kanssa. Työ oli raskasta mutta palkitsevaa; ystävyys syntyi jokaisesta hymystä tai rohkaisusta vaikeina hetkinä.
Erityisesti Eero kasvoi johtajaksi; hän toi nuorempia lapsia mukanaan opettamaan heitä luonnon kunnioittamisesta sekä sen ihmeistä. Koivut olivat heidän tukipisteensä – ne tarjosivat suojaa niin sateella kuin auringossakin.
Ajan myötä järvi kirkastui jälleen, eläimet palasivat kotiin, ja Metsälaakson asukkaat oppivat elämään sopusoinnussa ympäristön kanssa. Syntyi uusia perinteitä; nyt joka vuosi pidettiin juhlia metsissä kiitollisuuden merkeissä.
«Kiitos sinulle, Eero», vanhin koivu sanoi eräänä iltana auringon laskiessa horisonttiin vaaleanpunaisena loimuna. «Olet saanut meidät laulamaan jälleen.»
Eero hymyili leveästi; hän tunsi itsensä osaksi suurempaa kokonaisuutta – osaksi luontoa itseään. Laulu ei ollut vain ääni vaan yhdistävä voima kylän keskuudessa.
Ja niin tapahtui että Metsälaaksossa opittiin uusi laulu: kunnioitus luontoa kohtaan soi sydämissä ikuisesti.
Opetus: «Kun koivut lauloivat nimeä»
Tämä tarina muistuttaa meitä siitä, kuinka tärkeää on kuunnella luonnon ääniä ympärillämme sekä kunnioittaa sitä antamalla takaisin mitä olemme sieltä saaneet. Yhteistyöllä voimme korjata vahinkoja ja löytää harmonian luonnon kanssa.
Lumotun metsän uni
Ketun ääni aamunkoitteessa
Metsän kuningas ja hiljainen virta
Tulenhaltijan ikiaikainen soihtu
