Satu: «Lapin hiljaisuudessa seisoi kivi»
Kaukana Lapin erämaassa, missä tunturien huiput hipovat taivasta ja revontulet tanssivat öisin, seisoi ikivanha kivi. Tämä kivi oli kuin luonnon oma muistomerkki, joka kertoi tarinoita ajasta ennen ihmisiä. Kiven pinnalla kiilsi sammal ja jäkälä, ja sen ympärillä kasvoi tiheitä mäntyjä, jotka kuiskailivat tuulen mukana tarinoitaan.
Eräänä aamuna nuori poika nimeltä Eero heräsi auringon ensimmäisiin säteisiin. Hän oli kuullut vanhalta isältään tarinoita tästä kivestä; se oli paikka, jossa luonto puhui niille, jotka osasivat kuunnella. «Tänään minä menen kiven luokse», Eero päätti ja pukeutui lämpimästi talviturkkiinsa.
Kävellessään kohti kiveä Eero nautti lumisateen rauhoittavasta äänestä. Hänen sydämensä sykki innostuksesta, kun hän mietti mitä kaikkea hän voisi löytää. Metsän siimeksessä puut näyttivät kuin vahtivaltiot, jotka katsoivat hänen edistymistään. Kun Eero vihdoin saapui kivelle, hän tunsi sen voiman – se ei ollut vain kivi; se oli elävä olento.
«Oi suuri kivi», Eero sanoi ääneen. «Kerro minulle salaisuutesi.» Hän nojautui lähemmäs ja sulki silmänsä toivoen voivansa kuulla jotain maagista. Yhtäkkiä tuuli yltyi ja Eeron ympärillä alkoi tapahtua jotakin outoa. Kiven pinnalta nousi hohtava valo ja vanha ääni kaikui metsän halki.
«Tervetuloa, nuori ystävä», ääni sanoi lempeästi. «Olen tämän maan henki, ja minä vartioin sitä. Monet ovat tulleet etsimään vastauksia, mutta vain harvat ovat löytäneet tien sydämensä totuuteen.»
Eero avasi silmänsä laajaksi ihmetyksestä. «Miten voin löytää sydämessäni olevan totuuden?» hän kysyi innokkaasti.
«Kuuntelemalla luontoa», henki vastasi. «Luonto kertoo meille kaiken sen kauneudestaan ja voimastaan, mutta sitä pitää osata kuunnella.»
Eeron mielessä syttyi ajatus. Hän halusi auttaa metsää kukoistamaan paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Mutta miten? Hänen ajattelunsa keskeytti yhtäkkiä riemukas ääni – se oli hänen ystävänsä Aino.
«Eero! Oletko täällä? Löysin jotakin!» Aino huusi juosten lähestyen kiveä muinaista polkua pitkin.
«Katsokaa tätä!» Aino jatkoi innokkaasti ojentaessaan kädessään olevaa pientä kukkaa – harvinaista lapinvuokkoa, joka kukki vain erityisinä hetkinä vuodesta.
«Se on kaunis!» Eero sanoi ihaillen kukkaa. «Voimme istuttaa niitä ympäri metsää.»
Yhdessä he alkoivat kerätä siemeniä ja kylvämään niitä paikkoihin, joihin ne voisivat kasvaa suuriksi ja vahvoiksi. Heidän toilailunsa sai pian metsän eläimet kokoontumaan paikalle; oravat hyppivät läheltä puiden oksilta alas katsomaan mitä tapahtui.
«Tehkää niin!» yksi orava kutsui innokkaasti kuningattareksi ryhmällensä ja lauloi iloisesti heidän ympärillään.
Työnsä aikana Eero ja Aino tunsivat yhteyden luontoon syvenevän yhä enemmän; he oppivat lukemaan eläinten käytöstä sekä tuntemaan metsän rytmin sykkivässä elämässä ympärillään.
Mutta sitten eräänä päivänä he huomasivat metsässä olevan outoja ääniä – puita kaadettiin hurjalla vauhdilla kauempana eikä siitä tuntunut tulevan loppua lainkaan.
«Mikä tämä melu on? Meidän täytyy suojella metsää!» Aino hätääntyi tarttuen tiukasti Eeron käteen.
«Ehdottomasti! Meidän on kohdattava tämä yhdessä,» Eero sanoi päättäväisen näköisenä.
He päättivät mennä tutustumaan siihen mistä meteli tuli. Matkallaan he näkivät suuria työkoneita repimässä maata auki raivokkaasti; puut kaatuivat kuin korttipakat vetten alla.
«Tämä ei voi olla totta! Meidän on pysäytettävä tämä», Aino huudahti kiihkeästi ottaen askeleen eteenpäin kohti koneita. Yhdessä he keräsivät rohkeuttaan ja alkoivat huutaa: «Pysähtykää! Tämän metsän henget eivät hyväksy tätä!»
Äkillinen hiljaisuus vallitsi ilmassa koneiden pysähtyessä hetkeksi heidän ääntensä vuoksi. Työmiehet katsoivat hämmennyksissään kahta nuorta lasta.
«Lapset! Tämä on vain liiketoimintaa,» yksi työntekijöistä huomautti välinpitämättömästi mutta huomasi samalla heidän silmissään palavan tulen säännöllisestä rakkaudesta luontoon.
Mutta jokainen metsäkävely heidän kanssaan opetti heitä arvostamaan elämän kauneutta – kuinka tärkeää on suojella sitä!
Äkkiä yksi koneista alkoi yskiä kuin pelästynyt eläin ja hetken kuluttua sammutti itsensä näkyvästi poikien edessä – koneet vaikuttavat aikanaan olevan enemmän eläviä kuin ihmiset olivat koskaan ymmärtäneet!
Eero nosti peukalon ylemmäksi ilmaan: “Me emme anna periksi!” Hänen sanansa levisivät muiden mieleen kuten revontulien valo pimeydessä; henkilökunta huomasi paikan koskettavan heitä syvemmin kuin mikään bisnesolohuone koskaan olisi tehnyt – se oli rakkaus luontoon!
Lopulta työntekijät päättivät lopettaa projektin hetkellisesti tämän kokemuksen jälkeen jättääkseen tilaa luonnolle loistaa uudelleen vaikka heidän omat aikeensa ponnistelisi erilaisen kehityksen hyväksi jatkossakin!
Kun metsä alkoi toipua eletyistä haasteista ajan myötä joulukuusen verhottuja taideteoksia kehystävän liikkeeseenpoiston ansiosta – metallijätteellä ei ollut sijaa tässä maisemassa enää eikä linnutkin halunneet muuttaa muualle!
Euron matka saavutti päätöksen mutta hänen sydämessään jäi jäljelle se kaikki mikä merkitsi hänelle: Luonto kyllästyisi sateissa sekä tyhjyyksissä vaan todellinen ystävyys kukoistaisi jos jokainen piti lupauksensa vaalia sitä rakastavaa ympäristöämme varten…
Opetus: «Lapin hiljaisuudessa seisoi kivi»
Jos opit kuuntelemaan luonnon huminaa pienistä hetkistä suurimpiinkin haasteisiin – löydät aina reitin takaisin sydämmeesi.
