Satu: «Laulu»
Oli kerran kaunis kesäpäivä Lapin metsässä, missä kirkas aurinko paistoi korkealta taivaalta ja tuuli kuljetti tuoksuja kauniista kukista. Metsä oli täynnä elämää; linnut lauloivat iloisesti ja puut huojuivat lempeästi. Tässä satumaailmassa asui nuori tyttö nimeltä Aino, joka oli tunnettu kauniista laulustaan. Hänen äänensä soi kuin vesiputous, ja se sai metsän eläimet kokoontumaan hänen ympärilleen kuuntelemaan.
Aino vietti päivänsä seikkaillen metsissä, keräten kukkia ja laulamalla sydämensä kyllyydestä. Hän unelmoi siitä päivästä, jolloin hänen laulunsa kuulisi koko maailma. Eräänä päivänä, kun Aino istui järven rannalla ihaillen peilityyntä vettä, hän huomasi vanhan ukon kalastavan veneessään.
«Hei, nuori neito!» ukko huusi. «Miksi et tule kanssani veneeseen? Vesi on rauhallinen tänään.» Aino kiinnitti huomionsa ukkoon ja päätti lähteä mukaansa. Hän astui varovasti veneeseen ja he lähtivät soutamaan avaralle järvelle.
«Kyllä,» Aino vastasi vakavana. «Muistan lapsena kuulleeni laulavia lintuja joka päivä, mutta nyt ne ovat hiljaisia.»
Ukko nyökkäsi ymmärtäväisesti ja sanoi: «Jos haluat palauttaa laulun metsään, sinun on löydettävä vanha Laulun Kivi.» Hän kertoi Ainolle tarinan kivestä, joka sijaitsi syvällä metsässä, paikkaan jossa harvat ihmiset olivat käyneet.
Ainon sydän alkoi lyödä nopeammin. «Minun on pakko löytää se kivi! Laulu on osa meitä kaikkia!» hän julisti päättäväisesti.
Ukko hymyili myötätuntoisesti. «Hyväksyn haasteesi. Mutta muista, matka ei ole helppo; sinne johtavat polut ovat täynnä esteitä.» Hän näytti Ainolle suuntaa ja palasi sitten takaisin rantaan.
Aino astui maihin täynnä intoa ja rohkeutta. Hän aloitti matkansa kohti Laulun Kiveä syvän metsän läpi. Matkalla hän kohtasi monia esteitä: paksuja pensaita, pyörteileviä puroja ja jyrkkiä kallioita.
Kun hän saapui suuren joen äärelle, vesi virtasi voimakkaana sen yli ja Aino tunsi epätoivon kipinän sydämessään. Mutta juuri silloin pieni orava juoksi ohi ja sanoi: «Älä lannistu! Vesi voi olla vaarallista, mutta minä tiedän salaisuuden!»
«Mikä se on?» Aino kysyi innokkaasti.
«Voit ylittää joen pomppimalla kiviltä,» orava selitti vilkkaasti. «Se vaatii rohkeutta, mutta usko itseesi!»
Aino nyökkäsi ja tarkasteli jokea hetken aikaa ennen kuin ryhtyi toimeen. Hän keräsi rohkeutensa ja alkoi hyppiä kiveltä kivelle. Viimein hän pääsi turvallisesti toiselle puolelle ja riemuitsi voitostaan!
Matka jatkui yhä eteenpäin; Aino kohtasi suden, joka vaikutti uhkaavalta. ”Miksi olet täällä?” susi murahti.
”Etsin Laulun Kiveä!” Aino vastasi pelkäämättä.”
Susi katsoi häntä yllättyneenä: “Monet pelkäävät minua – miksi et sinä?”
Aino hymyili lempeästi: “Kaikilla eläimillä on oma roolinsa luonnossa; ehkä sinullakin on jotain opittavaa.” Susi mietti hetken ennen kuin antoi tietä aikomukselleen jatkaa matkaa.
Lopulta Aino saapui puiden ympäröimälle avaralle alueelle, jossa Laulun Kiven huhuttiin olevan. Kivi oli valtava ja hohti kirkasta valoa auringonvalossa; sen pinnalla oli erikoisia symboleja.
Aino lähestyi kiveä varovaisesti ja laski kätensä sille sanomatta sanaakaan.. Yhtäkkiä kivi alkoi säihkeästi loistaa, ja voimakas musiikki täytti ilman – se oli koko maailman laulu!
Ainon sydän täyttyi ilosta; hän alkoi laulaa yhdessä kivien kanssa luonnonlauluja yhdistävällä tavalla que viittasi kaikkiin eläimiin ympärillään.
“Metsät kuulevat minua nyt!”
Koko metsä herää henkiin heidän sävelensä myötä; linnut liitelivät taivaalla luoden harmonista melodiaa seuraamalla Ainoa hänen laulaessaan:
“Rakkaus kaikille eläimille!” he toistivat lentokorkeudella avoimen taivaan alla.
Ainutlaatuinen ystävyys syntyi täydellisesti harmoniassa aitouden ympärille kun he esittivät tämän yhteisen näyttelyn ilman pelkoa.»
Aika kului nopeasti tanssinmyötä kunnes pimenevän yön taika vei kaiken mukanaan – tähdet loistivat kiiluvina lumoten kokonaisuutta taas uudestaan.
«Metsien laulu saa meidät aina muistaa – vaikka jotkut unohdetuista eläimistä voisi vain meiltä puuttua,» sanoi Riemukas Pöllö siivet levällään ylvään tavoitteen saavuttamiseksi tavata keijukaiset meille ikuisesti kalvavine leijujineen.
«Kukapa nuo unohtaa?» kysyi Aino katsellen tiiviisti pimeyteen.»
‘
‘;
Opetus: «Laulu»
< p > Tämä satu muistuttaa meitä siitä että laulu yhdistää kaikki olennot—ihmiset sekä eläimet—ympärillämme perhesiteistä riippumatta.< / p >
