Satu: «Lauluja Suomen luonnosta»
Kaukana pohjoisessa, siellä missä kesäyöt ovat valoisia ja talven lumet peittävät metsät kuin taivaallinen viltti, asui nuori poika nimeltä Aapo. Aapon kotikylä sijaitsi kauniin järven rannalla, jonka vedet hohtivat kuin kirkkaat timantit auringon paisteessa. Kylän ympärillä levittäytyivät ikivihreät metsät, joissa vanhat puut kantoivat mukanaan salaisuuksia ja tarinoita menneistä ajoista.
Eräänä aamuna Aapo päätti lähteä seikkailulle. Hän halusi tutkia metsää, josta hänen isänsä oli kertonut tarinoita; metsästä, jossa asui luonnonhenkiä ja mystisiä olentoja. «Äiti, minä menen metsään!», hän huudahti innokkaasti. Hänen äitinsä hymyili lempeästi ja sanoi: «Muista olla varovainen, rakas poikani. Luonto on kaunis mutta myös arvaamaton.»
Aapo otti mukaansa pienen reppunsa, johon hän pakkasi eväitä – tuoretta leipää ja marjoja sekä vesipullon. Hän suuntasi kohti syvälle metsään vievää polkua. Metsässä oli rauhallista; vain lintujen laulu täytti ilman ja lehdet kuiskivat tuulessa kuin vanhat ystävät.
«Miten kaunis paikka tämä on!» Aapo ajatteli itsekseen ja huomasi miten auringonsäteet tanssivat puiden oksien läpi. Hän riemuitsi nähdessään metsässä juoksevia jäniksiä ja iloisesti hyppelehtiviä oravia. Pian hän saapui suurelle avotulelle, jota ympäröi vanhojen puiden muodostama vihreä kehys.
«Hei siellä!» kuului yhtäkkiä ääni. Aapo kääntyi nopeasti ympäri ja näki edessään pienen keijun, jonka siivet kimalsivat kuin kiteet auringossa. Keiju esitteli itsensä Elinaksi. «Olen tämän metsän henki. Miksi olet täällä?»
«Haluan oppia lisää luonnosta», Aapo vastasi innokkaasti.
Elina hymyili leveästi ja sanoi: «Hyvä niin! Mutta muista, että luonto tarvitsee kunnioitusta.» Yhdessä he alkoivat vaeltaa syvemmälle metsään.
He kohtasivat monia upeita eläimiä: majavan rakentamia patoja järven rannalla, joutsenia uiskentelemassa rauhassa vedessä sekä värikkäitä perhosia lentämässä kukista toiseen. Elina opetti Aapolle myös kasveista; kuinka mustikat kypsyvät kesällä ja kuinka suojelemme harvinaisia lajeja.
Yhtäkkiä heidän edessään avautui synkkä kohtaus: suuri vanha puu makasi maassa, sen juurakot olivat paljastuneet myrskyn vuoksi. «Tämä puu on metsiemme sydän», Elina sanoi vakavana. «Se tarjoaa turvapaikan monille eläimille.»
Aapo mietti hetken ja ehdotti: «Voisimmeko korjata sen? Voimme ehkä istuttaa uusia puita sen ympärille.» Elina nyökkäsi mietteliäänä, mutta he tarvitsevat apua.
He lähtivät etsimään muita eläimiä metsästä. Yhdessä oravat toivat pieniä tammenterhoja, linnut kantoivat siemeniä nokissaan ja jopa majavat auttoivat kaivamaan kuoppia uuden elämän kylvämiseksi. Vaikka työ oli raskasta, kaikki työskentelivät yhdessä nauraen ja laulamalla.
Kun työ oli valmis, suuri puu sai uuden elämän ympärilleen istutettujen taimien avulla. “Nyt me olemme tehneet jotain suurta”, Aapo sanoi ylpeänä ystävilleen.
Vihdoin ilta alkoi laskeutua ja aurinko laski horisonttiin punaisena pallona. Elina katsoi Aapoa silmiin; «Olet oppinut paljon tänään», hän sanoi lämmin hymy huulillaan.
«Aion jakaa tämän kaiken äidilleni», Aapo vastasi innoissaan ajatellen kotiinpaluuta.
Kun hän palasi kotiin järven rantaa pitkin, hänen mielessään pyöri monet uudet asiat – kunnioitus luontoa kohtaan sekä ystävien merkitys vaikeuksien voittamisessa.
Opetus: «Lauluja Suomen luonnosta»
Luonto on meille lahjakkuus eikä vain kauneus; se on yhteys menneisiin sukupolviin sekä tulevaisuuteen – tärkeintä on oppia kunnioittamaan sitä yhdessä.
