Satu: «Lumotun metsän uni»
Syvällä Suomen sydämessä, kaukana kaupungin hälinästä, piili Lumotun metsän taika. Se oli metsä, jossa puut kuiskivat ja tähkäpäiden varjot leikkivät valon kanssa. Linnut lauloivat säveliä, jotka kantoivat kauas järvien ylle, kuin satujen ääniä, jotka kutoivat tarinoita elävien olentojen keskuudessa.
Metsän keskellä asui nuori poika nimeltään Aaro. Hän oli utelias ja rohkea, ja rakasti seikkailuja luonnossa. Eräänä päivänä Aaro päätti tutkia syvemmälle metsään kuin koskaan ennen. Hänen ystävänsä, suloinen ja leikkisä Siiri-joutsen, lensi hänen vierellään, ollen aina valmis nauramaan ja tanssimaan.
«Aaro! Katsopa tuota!» Siiri huudahti innokkaasti, osoittaen siipensä suureen tammeen, joka näytti erilaiselta kuin muut puut.
Aaron silmät suurenivat ihmetyksestä. Tammen lehdet kimalsivat auringossa kuin timantit, ja sen rungosta kuulsi outo valo. «Mikä tuo on? En ole koskaan nähnyt tällaista!» hän kysyi jännityksestä väristen.
Siiri liiteli lähemmäs ja huomasi, että tammen juurella makasi vanha kirja. «Se näyttää vanhalta satukirjalta! Voisimmeko avata sen?»
Aaro nyökkäsi innokkaasti ja kumartui ottamaan kirjan käsiinsä. Sen kansi oli kulunut ja pehmeä käsittelyssä; sana «Lumotun» hohti kultaisena kirjailtuna päältä. Kun he avasivat sen ensimmäisen sivun, kirjan sivuilla alkoi tanssia valoa ja varjoa.
«Tässä on tarina sinisestä lohikäärmeestä,» Aaro luki ääneen. «Hän puolusti Lumotun metsää pahoilta hengiltä.»
Yhtäkkiä metsä alkoi muuttua ympärillään; puut alkoivat liikkua kuin tanssijat tuulessa ja järven pinta väreili maagisesti.
«Mitä tapahtuu? Oletko sinäkin nähnyt tämän?» Siiri kysyi pelokkaan innostuneena.
«Ei! Tämä on taikuutta!» Aaro vastasi innoissaan mutta myös hieman peloissaan. Heidän ympärillään alkoi kokea hurjempi tunnelma; jokainen oksa tuntui olevan täynnä elämää.
Äkisti tumma pilvi kerääntyi taivaalle ja valtava varjo lankesi heidän päälleen. He näkivät suuren mustan hahmon liitävän taivaalla – se oli paha henki!
«Meidän pitää paeta!» Siiri kirkui säikähdyksissään.
Aaro tunsi sydämensä lyövän kiivaasti, mutta samalla hän tiesi mitä heidän piti tehdä. «Ei! Meidän on suojeltava metsää!» Hänet valtasi rohkeus; tämä ei ollut vain satu – tämä oli todellisuus!
Kuten sadussa lohikäärme tuli heitä auttamaan – se ilmestyi metsästä jylhin siivin.
«Kuka uhkaa tätä metsää?» se karjaisi voimakkaalla äänellä.
Paha henki nauroi kumeasti: «Minä olen pimeyden hallitsija! Ottakaa nämä viattomat lapset pois tieltäni!»
Lohikäärme katsoi Aaroon ja Siiriin luoden heihin uskoa: «Teillä on voima! Yhdistetään meidät kaikki!»
Aaro tarttui Siirin siipeen tiukasti kiinni ja he kuiskasivat yhdessä: «Me haluamme rauhaa!» Saman aikaan lohikäärme nosti päätään kohti taivasta ja loihto ylöspäin laulaen lumottuja sanoja kadonneilta aikakausilta.
Pahaa henkeä alkoi hälventää valo lohikäärmeen voimasta; pimeys väistyi valon edessä kunnes se hävisi lopullisesti kuin unennäkö aamun sarastuksessa.
Metsän eläimet alkoivat juhlia voittoa; Aaro ja Siiri olivat sankareita! He ymmärsivät nyt kuinka tärkeää oli suojella heidän rakasta metsäänsä kaikilta vaaroilta.
«Miksi emme voisi tehdä tätä uudelleen?» Siiri kysyi innoissaan heiluttaen siipiään.
«Kyllä,» Aaro myötäili hymyillen. «Voimme olla ystäviä luonnon kanssa.»
Niin heistä tuli vartijoita Lumotun metsälle; jokainen päivä toi uusia seikkailuja – yhdessä he oppivat kunnioittamaan luontoa sekä suojelemaan sitä kaikelta pahalta.
He lukevat satukirjaa yhä uudestaan ja uudestaan löytääkseen uusia tarinoita menneisyydestä niiden opettamien arvojen kautta.
Opetus: «Lumotun metsän uni»
Tarina opettaa meille että luonnon suojeleminen vaatii rohkeutta sekä ystävyyttä; yhdessä voimme voittaa pahat asiat — ei vain unissa vaan myös todellisuudessa, missä sydämemme kukoistavat vahvana kuten Lumotun metsä itse.
