Satu: «Meren syvänteiden laulu»
Olipa kerran, syvällä Suomen metsien ja järvien syleilyssä, pieni kylä nimeltä Vedenlaulu. Kylä sijaitsi suuren, sinisen järven rannalla, jonka syvyyksissä asui monia salaisuuksia ja tarinoita. Järven vesi kimalteli kuin tuhansia timantteja auringonvalossa, ja sen rannalla kasvoi kauniita puita, jotka kuiskuttivat tuulen mukana. Kylän lapset, Aino ja Onni, viettivät suurimman osan päivistään rannalla leikkien ja seikkailuja etsien.
Eräänä aurinkoisena aamuna, kun linnut lauloivat iloisesti, Aino huomasi jotain erikoista vedessä. «Onni, katso!» hän huudahti. «Tuolla, veden pinnalla! Mikä se on?» He riensivät rannalle ja näkivät pienen, hohtavan olennon, joka näytti olevan puoliksi kala ja puoliksi tyttö. Hänen hiuksensa olivat kuin merilevää, ja silmänsä säihkui kuin tähdet. «Olen Lumen, merenneito,» hän sanoi lempeällä äänellä. «Olen tullut etsimään apuanne.»
Onni ja Aino katsoivat toisiaan hämmästyneinä. «Miksi tarvitset apua?» Onni kysyi. Lumen katsoi heitä surullisena. «Syvyyksissäni asuu valtava meren hirviö, joka on pelästyttänyt kaikki kalat ja merieläimet. Hän on saanut aikaan kaaoksen, ja jos emme toimi nopeasti, koko järvi kuolee.»
Lapset tunsivat sydämissään, että heidän oli autettava. «Miten voimme auttaa sinua?» Aino kysyi rohkeasti. Lumen hymyili, ja hänen silmänsä loistivat toivosta. «Tarvitsen teidän apuanne kerätä maagisia kiviä, jotka voivat rauhoittaa hirviötä. Ne löytyvät kolmesta eri paikasta: ikivihreistä metsistä, korkealta vuorelta ja syvistä luolista.»
Aino ja Onni tarttuivat käsiin ja lupasivat auttaa Lumenia. He alkoivat matkansa syvälle metsään, jossa puut olivat niin tiheät, että auringonvalo pääsi läpi vain pieninä säteinä. Metsä oli täynnä ääniä; tuulen suhina, lintujen laulu ja kauempana virtaavan puron solina. «Täällä on niin kaunista,» Aino sanoi, kun he seurasivat polkua, joka vei heidät syvemmälle.
Kun he vihdoin saapuivat ikivihreille metsille, he näkivät suuren, hohtavan kiven keskellä avointa paikkaa. «Se on ensimmäinen maaginen kivi,» Onni sanoi innoissaan. «Miten saamme sen?» Aino kysyi. Juuri silloin, pimeä varjo livahti heidän ohitseen. He näkivät metsän eläinten pakenevan pelästyneinä. «Hirviö!» Onni huusi. «Meidän on toimittava nopeasti!»
Lapset päättivät käyttää älyään. «Meidän on huijattava hirviötä,» Aino ehdotti. He alkoivat kerätä oksia ja kiviä, ja rakensivat niistä suuren peilin. «Kun hirviö näkee itsensä, hän varmasti pelästyy,» Onni sanoi. He asettivat peilin maahan ja piiloutuivat puiden taakse.
Kun hirviö saapui, hän näki peilistä oman valtavan kuvansa ja karjui kauhusta. «Miksi olen niin pelottava?» hän huusi. Lapset hyökkäsivät peilin takaa ja ottivat kiven. «Meillä on kivi, tule nyt!» Aino huusi ja he juoksivat pakoon.
Seuraavaksi heidän oli mentävä korkealle vuorelle. Vuoren huipulta avautui upea näkymä yli järven, mutta kiipeäminen oli vaikeaa. «Tämä on meidän mahdollisuutemme,» Onni sanoi, kun he viimein saavuttivat huipun. «Etsitään toinen kivi!» He tutkivat huolellisesti ympäristöään, kunnes löysivät kiven piilossa suuren kiven alla.
Kun he ottivat kiven, maa alkoi täristä. «Mikä tämä on?» Aino huusi. Hirviö oli tullut perässä! Heidän oli pakko laskea alas vuorelta nopeasti. He juoksivat alas jyrkkiä rinteitä, kunnes löysivät turvapaikan eräästä luolasta. «Meidän on pakko levätä hetki,» Onni sanoi hengästyneenä.
Luolassa he löysivät viimeisen maagisen kiven, joka loisti kirkkaammin kuin mikään muu. «Meidän on yhdistettävä nämä kivet,» Aino sanoi. He asettivat kaikki kolme kiveä yhteen, ja äkkiä kivet alkoivat säihkeä ja hohtaa valoa, joka täytti koko luolan.
«Te olette rohkeita lapsia,» Lumen sanoi, ilmestyessään heidän eteensä. «Yhdessä voimme rauhoittaa hirviön.» He riensivät järven rannalle, jossa hirviö yhä pelotteli merieläimiä. Lumen aloitti laulamisen, ja lapset seurasivat hänen esimerkkiään. Laulu oli kaunis ja rauhoittava, ja se kulki kuin pehmeä tuuli veden pinnalla.
Kun hirviö kuuli laulun, hän pysähtyi ja kuunteli. Vähitellen hänen kasvonsa pehmenivät, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. «Miksi pelkään?» hirviö kysyi hiljaa. «Olen vain yksinäinen.» Aino ja Onni astuivat esiin ja sanoivat: «Me voimme olla ystäviä.»
Yhdessä he lauloivat meren syvänteiden laulua, ja vähitellen hirviö muuttui ystävällisemmäksi. «Kiitos, että autitte minua,» hän sanoi. «Nyt ymmärrän, että ystävyys on tärkeintä.»
Kun kaikki oli rauhoittunut, Lumen kiitti lapsia ja sanoi: «Olette osoittaneet, että ystävyys ja rohkeus voivat voittaa pelon. Järvi on jälleen turvallinen, ja kaikki merieläimet ovat kiitollisia teille.»
Aino ja Onni palasivat kotiin, sydämissään ilo ja ylpeys. He tiesivät, että olivat tehneet jotain suurta, ja heidän ystävyytensä oli vahvistunut entisestään. Järvi jatkoi lauluaan, ja sen kauneus sai heidät aina palaamaan takaisin sen rannalle.
Opetus: «Meren syvänteiden laulu»
Elämä on täynnä haasteita, mutta rohkeus ja ystävyys voivat voittaa jopa suurimmat pelot. Kun autamme toisiamme, luomme maailmaan kauneutta ja rauhaa, aivan kuten meren syvänteiden laulu, joka soi sydämissämme ikuisesti.
