Satu: «Metsän eläimiä jotka unohtivat riidan»
Kaukana, Pohjolan sydämessä, sijaitsi taianomainen metsä nimeltä Taikametsä. Se oli paikka, jossa puut kuiskuttivat tuulen mukana ja järvet heijastivat taivaan kauneutta. Metsän eläimet elivät rauhassa ja harmoniassa, kunnes eräänä päivänä syntyi riita. Tämän tarinan päähenkilöitä olivat Onni orava, joka oli tunnettu omasta älystään, Lumikki jänis, joka rakasti hyppimistä auringonpaisteessa, ja Väinö karhu, joka oli metsän suurin mutta lempein asukas.
Eräänä aamuna, kun aurinko nousi hohtaen kultaisina säteinään metsän ylle, Onni päätti varastaa muutaman pähkinän Väinön salaiselta talletuspaikalta. «Ei kukaan huomaa», ajatteli hän vilkkaasti. Kun hän hiipi väijyksissään suuren tammen juurella, hän kuuli Väinön äänen. «Miksi sinä Orava etsit kiellettyjä asioita?» Väinö kysyi hymyillen.
«Minä vain halusin tietää, onko siellä enemmän pähkinöitä kuin mitä sinä kerrot,» Onni vastasi puolustautuen. Lumikki jänis sattui kuulemaan keskustelun ja tuli paikalle. «Miksi ette voisi jakaa niitä yhdessä?» hän ehdotti innoissaan. Kuitenkin väittely alkoi paisua: Onni syytti Väinöä ahneudesta ja Väinö puolestaan väitti Onnin olevan häikäilemätön varas.
Riita kasvoi niin suureksi, että se levisi koko metsään. Kaikki eläimet alkoivat ottaa kantaa; jopa vanha viisas pöllö Helleva liittyi keskusteluun. «Teidän on unohdettava tämä riita», Helleva sanoi vakavissaan. «Yhdessä voitte luoda jotain kauniimpaa kuin yksinäisyydessä.» Mutta ketään ei kiinnostanut hänen viisautensa tuolloin.
Viikko kului eikä rauhaa löytynyt; eläimet välttelivät toisiaan ja metsä tuntui tyhjältä ilman ystävyyden lämpöä. Eräänä iltana kuitenkin tapahtui jotain odottamatonta: suuri myrsky lähestyi Taikametsää uhkaavana tummina pilvinään.
Eläimet alkoivat paeta eri suuntiin turvaan myrskyn alta. Onnin ottaessa suojaa vanhasta puusta hän huomasi Lumikin huutavan apua! Hän oli juuttunut vesistöön, jonka virta oli yltynyt rajusti sateiden vuoksi. Huolimatta heidän aikaisemmista riidoistaan, Onni tiesi hänen on autettava ystäväänsä.
«Hae apua!» Lumikki kiljaisi paniikissa.
Onni ei epäröinyt hetkeäkään; hän ryntäsi alas puusta ja kutsui Väinön apuun: «Väinö! Lumikki tarvitsee meitä!»
Väinö pelästyi ensin mutta tajusi tilanteen vakavuuden nopeasti. «Mennään! Meidän täytyy auttaa häntä!» Heidän erimielisyytensä unohtuivat hetkeksi myrskyn voimakkaan äänen alla kun he yhdistivät voimansa pelastaakseen Lumikin.
Yhdessä he pääsivät perille virralle; Väinön vahvat käpälät tarttuivat Lumikista kiinni ja nostivat hänet turvallisesti maalle juuri ennen kuin vesi nousi vielä korkeammalle. Kun myrsky viimeinkin laantui ja taivas selkeni jälleen tähdillä valaistuksi yöksi, he tunsivat keskinäisen ystävyytensä palanneen vahvempana kuin koskaan.
«Katsokaa», Lumikki sanoi hengittäessään syvään raikasta ilmaa; «me selviydyimme yhdessä!» Nyt he ymmärsivät sen tosiasian: ystävyys oli tärkeämpää kuin mikään muu erimielisyys tai kilpailu.
Myös muut eläimet tulivat paikalle valmiina juhlimaan yhteistyötä sadetta vastaan ja pian metsä täytti iloisen naurun äännöt sekä elävän musiikin melodian — kaikki unohtaneet aikaisemmat riidat juhliakseen uutta löytämäänsä yhteyttä.
Lopulta kaikki eläimet istuutuivat suuren tammen alle ja jakoivat tarinoitaan sekä herkkujaan keskenään; ne kertoivat muistoja menneistä päivistä ja nauroivat pelkureille hetkeilleen.
Opetus: «Metsän eläimiä jotka unohtivat riidan»
Ystävyys kukoistaa yhteisten haasteiden kautta; joskus on vaikeaa nähdä toisiaan yli erimielisyyksien — mutta yhdessä voimme voittaa myrskyt ja löytää takaisin yhteen siihen sydämelliseen läheisyyteen, joka tekee meistä vahvoja.
