Satu: ”Siilin ja karhun iltasatu”
Pohjolan metsä hiljeni iltaisin hitaasti. Kun aurinko laski kuusten taakse ja taivas muuttui syvänsiniseksi, pienet äänet alkoivat kuulua selvemmin. Oksat narahtivat, lehdet kahisivat, ja jossain kaukana huuhkaja kutsui.
Metsän reunalla, vanhan kuusen juurella, asui pieni siili nimeltä Eetu.
Päivisin Eetu oli reipas ja utelias. Hän kulki muiden eläinten mukana, nauroi ja uskalsi kiivetä kivien päälle katsomaan maailmaa korkeammalta. Mutta iltaisin, kun varjot pitenivät ja metsä muuttui suuremmaksi kuin päivällä, Eetu tunsi itsensä pieneksi.
Sinä iltana kuu nousi kirkkaana. Sen valo lankesi metsän poluille hopeisena nauhana.
Eetu oli juuri vetäytymässä pesäänsä, kun hän kuuli matalan, raskaan huokauksen.
Se ei ollut pelottava ääni. Se oli surullinen.
Eetu pysähtyi. Sydän alkoi hakata, mutta hän ei juossut heti piiloon. Hän kuunteli.
Huokaus kuului uudelleen.
Varovasti Eetu kulki ääntä kohti. Metsä näytti erilaiselta kuunvalossa — suuremmalta, syvemmältä.
Aukiolla, vanhan männyn vieressä, istui karhu.
Oskari.
Hänen suuri hahmonsa näytti pienemmältä kuin tavallisesti.
”Miksi huokaat?” Eetu kysyi hiljaa.
Karhu kohotti katseensa. ”En löydä takaisin luolalleni. Polut näyttävät erilaisilta yöllä. Metsä on suuri, kun on yksin.”
Eetu nielaisi. Hän tiesi, miltä yksin oleminen tuntui.
”Minäkin pelkään pimeää joskus,” hän sanoi rehellisesti. ”Mutta ehkä voimme kulkea yhdessä.”
Karhu epäröi hetken, mutta nyökkäsi.
He lähtivät liikkeelle hitaasti. Oskarin askel oli raskas, Eetun kevyt. Kuunvalo seurasi heitä polulla.
Matkan varrella he joutuivat ylittämään pienen puron. Kivet olivat liukkaita, ja Eetu horjahti. Oskari ojensi suuren tassunsa suojaavasti hänen viereensä.
Eetu huomasi, ettei karhu ollut pelottava. Hän oli vain yksin.
Kun metsästä kuului äkillinen rasaus, Eetu hätkähti. Hän olisi voinut käpertyä piikikkääksi palloksi.
Mutta Oskari pysähtyi hänen vierelleen.
”Kuuntele,” karhu sanoi rauhallisesti. ”Se on vain tuuli oksissa.”
Eetu hengitti syvään. Hän ei ollutkaan yksin pimeässä.
He kulkivat vielä pitkään. Vähitellen polku alkoi näyttää tutulta. Kallion muoto, vanha kaatunut koivu, pieni kivenkolo.
”Löysin sen”, Oskari kuiskasi.
Luolan suuaukko avautui heidän edessään.
Karhu kääntyi Eetun puoleen. ”En olisi uskaltanut kulkea näin pitkälle yksin.”
Eetu tunsi lämpimän aallon rinnassaan. Pimeä ei ollut kadonnut. Metsä oli yhä suuri.
Mutta se ei tuntunut enää niin kylmältä.
Kun Eetu palasi pesälleen, kuu oli noussut korkeammalle. Hän käpertyi kuivien lehtien alle.
Metsä kuiskasi ympärillä, mutta se ei pelottanut.
Jossain syvällä metsässä suuri karhu nukahti turvallisesti luolaansa.
Ja pieni siili tiesi, että ystävyys oli tehnyt yöstä kevyemmän.
Opetus – Siilin ja karhun iltasadun viesti
Ystävyys ei poista pimeää, mutta se tekee siitä lämpimämmän. Kun kuljemme yhdessä, metsä ei tunnu niin suurelta.
Aulikki Lumivaarasta
Haluatko lisää satuja? Tutustu näihin!
