Satu: «Metsän vanhin loitsu herää kun kuu on korkeimmillaan»
Kaukana Pohjolan ytimessä, syvällä ikivanhojen metsien suojissa, oli salaperäinen paikka nimeltä Taikametsä. Tämä metsä oli tunnettu sen kauneudesta ja rauhallisuudesta; puut kuiskivat tuulessa, ja järvet heijastivat taivaan tähtiä kuin tuhannet timantit. Mutta joka kerta, kun kuu nousi korkeimmalleen yöhön, metsän vanhin loitsu heräsi henkiin, ja se toi mukanaan taianomaisia tapahtumia.
Kerran kevätöinä, kun kuu kimalsi kirkkaana kuin hopeakuu, nuori tyttö nimeltä Aino päätti lähteä tutkimusmatkalle metsään. Hän oli kuullut tarinoita Metsän Vanhimmasta, joka suojeli kaikkia elollisia olentoja ja piti huolta luonnosta. Aino halusi nähdä tämän legendaarisen hahmon omilla silmillään ja ehkä jopa oppia jotain tärkeää.
«Miksi et tule mukanani?» Aino kysyi parhaalta ystävältään, Juhalta. «Olen varma, että löydämme jotakin ihmeellistä!»
Juha epäröi. «Minä pelkään pimeää… entä jos kohtamme jotain vaarallista?»
Aino hymyili rohkaisevasti. «Yhdessä olemme vahvempia. Ja muista: kuu suojelee meitä.»
Vihdoin Juha suostui ja yhdessä he astuivat metsän siimekseen. He kulkivat polkuja pitkin, joita peitti pehmeä sammal ja jotka johtivat syvemmälle metsän sydämeen. Ilma oli raikasta ja täynnä metsän tuoksuja – kosteaa maata, kukkien makeutta ja puiden neulasten havinaa.
Kun he saapuivat suurelle järvelle, kuu valaisi vedenpinnan hopeisena peilinä. Yhtäkkiä metsä alkoi herätä henkiin; linnut alkoivat laulaa iltalaulujaan ja pienet eläimet juoksentelivat riemukkaasti ympäriinsä.
«Katso! Onko tuo…?» Juha viittasi järven rannalla seisovaan hahmoon.
Hahmo oli vanha mies pitkässä viitassa, jonka värit vaihtuivat yön tummuuden mukana. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi syvää vesilammikkoa – ne kertoivat tarinoita menneistä ajoista.
«Tervetuloa Taikametsään,» Vanha mies sanoi syvällä äänellä. «Olen Metsän Vanhin.»
Aino tuntui sykähdyttävän jännityksen virtaavan läpi kehon. «Me tulimme etsimään sinua! Olemme kuulleet tarinoita sinun voimastasi.»
Metsän Vanhin nyökkäsi hitaasti. «On totuus tarinoissanne; minä olen se, joka suojelee tätä luontoa ja sen asukkaita.» Hänen katseensa muuttui vakavaksi. «Mutta nyt tarvitsen apuanne.»
«Apuamme? Miten voimme auttaa?» kysyi Juha innokkaasti.
«Kuun ylitys tuo mukanaan synkkiä aikoja; paha henki on vapautumassa metsästäni,» Metsän Vanhin vastasi huolestuneena. «Se uhkaa tasapainoa ja rauhaa.»
Ainon sydän alkoi lyödä nopeammin pelosta mutta myös rohkeudesta. Heidän tehtävänsä oli selvittää tämä mysteeri ennen kuin paha henki saisi vallan kokonaan.
«Mitä meidän pitää tehdä?» Aino kysyi päättäväisesti.
«Teidän on löydettävä Muinaissuuri Kiven Tieto,» Metsän Vanhin sanoi painokkaasti. «Se löytyy Pyhästä Lammesta; vain silloin kun kuu on korkeimmillaan voitte löytää sen.”
Juha katsoi Ainon silmiin – he olivat valmiita haasteeseen yhdessä.
He aloittivat matkansa kohti Pyhää Lampea aamun sarastaessa; vesi kiilsi kirkkaana auringon ensimmäisissä säteissä kuin kutsuen heitä luokseen. Matkan varrella he kohtasivat monia esteitä – puroja ylittäessään heidän piti keksiä kuinka ylittää vaaralliset kivimuurit, joissa piileskeli vaaroja.
«Voimme käyttää näitä oksia apuna!» Aino ehdotti nopeasti.
«He ovat liian kevyitä!» Juha vastasi epätoivoisesti.
«Mutta voimme sitoa ne yhteen!» Aino jatkoi innokkaasti.
Ja niin he tekivät – käytettiin joustavaa oksaa välineenä ylittääkseen puron turvallisesti yhdessä nauraen ja rohkaisten toisiaan matkan varrella.
Kun viime finally pääsivät Pyhälle Lammelle, niiden edessä avautui upea maisema – vesi näytti lähes maagiselta yön valossa johtuen siitä että kuu hohti suoraan sen pinnalta alas vaaleansinisen nesteen sisälle muodostaen tanssivia valonsäteitä!
«Katsokaa! Muinaissuuri Kivi!», Juha huudahti osoittaen suurta kiveä lammen reunalla ilmestyvän keskiyön aikana päivänvalossa.
Kiven ympärillä leijui outo valo; se tuntui olevan portti toiseen maailmaan sekä tietoon menneistä aikakausista . He joutuessaan siihen lähelle samalla hetkellä kylmä tuuli puhalteli ympärillä nostattaen hiuksia heidän niskassaan .
«Muinaissuuri Kivi opettaa meille kaiken tarvittavan», Vanha Mies sanoi yhtäkkiä heidän takanaan ilmestyneenä hiljaa ollen ; hänen ilmaantumisestaan tunnuttiin vahvemman lumouksen tunteen kielellä kuinka arvokkaitakaan hetkiä eivät koskaan unohdu mitä opitaan universumissa!
Sitten tuli hetki jolloin heidän tuli lausua muinaisloitsu – he yhdistivät kädet pitäen tiukasti kiinni toisistaan sillä aikaa tähdet alkoivat välähtää koko taivaalla valtavia kirkkaita valoja!
«Öinen Taika…» Ainon sanat kaikuvat keskeytymättömällä äänellä “Anna meille voima voittaa pahat henget!”
Kaikki kolme sulautuivat yhteen itseensä kauniisti ikuisessa rauhassa jolloin energia kasvoi loputtomiin äärettömyydestä siirtymisiin…
Raskaat pilvet kerääntyivät ylle mutta samalla kuun valo halkesi läpi näyttämään todellisuuden salaisuudet avautuessaan vihdoin myöhemmin selkeys niiden mieliin missä maailma alkaa laajentua rajattomaksi mahdollisuuksien ulottuvaisuudeksi tarjoten rauhaa takaisin elämään ikuisesti itselleen!
Kun viimeinen sana lausuttiin kaikki ympärillä räjähti iloisesti kirkkaina meteoreina pimeässä taivaalla hetkellisiin väriloistoihin joiden seurauksena hyviä henkiä palasi takaisin metsiinsä!
«Paha henki on voitetttu!» Vanha Mies hymyili tyytyväisennä hellittäin korkealle kytkettynä linnustolle joita katsojille nousseet riemuitsemiset kiidättäytyivät kesken kaiken pois paikaltaan nuorukaisten ohi jääden kokemattomiksi ahdistuksilta ennen planeettojen syventymiseen uusi kuvasto avautuvan tarjoamaan aivan uusia löytöretkiä ihmisille sekä eläville hengille universumissa!!
Tämä yhteinen kokemus toi mukanaan ymmärtämisen voimasta ystävyys sekä luonnon merkitys — ilman sitä elämä olisi vain synkkää harmaata päiväsateella…
He palasivat takaisin kotiin sydämissään uudet seikkailut! Kuu jäi vielä kiiltämään kaukaiselle horisontille muistuttamaan heitä siitä että rakkaus sekä ystävyys voivat voittaa kaikki esteet silloinkin kun pimeys yrittää kahlita meitä!
Opetus: «Metsän vanhin loitsu herää kun kuu on korkeimmillaan»
Elämässä tärkeintä on ystävyys sekä yhteistyö — yhdessä kohtaamme vaikeudet vaikka kuinka synkiltä näyttävätkin.
