Satu: «Metsäpolku jonka tuuli muistaa»
Kaukana pohjoisessa, siellä missä taivas kohtaa metsän, kulki pieni polku, jota kutsuttiin Metsäpoluksi. Tämä polku ei ollut tavallinen tie; se oli vanha ja salaperäinen, täynnä tarinoita ja muistoja, jotka tuuli kantoi mukanaan. Metsäpolun varrella kasvoi korkeat kuuset, joiden oksat kuiskivat tuulessa kuin kertoakseen salaisuuksia menneistä ajoista.
Eräänä aamuna, kun aurinko nousi hitaasti horisontista ja kasteli maailman kullanhohtoisella valolla, nuori tyttö nimeltä Aino päätti lähteä seikkailulle Metsäpolulle. Hän oli kuullut isovanhemmiltaan kertomuksia siitä, kuinka polku sai elämänsä tuulen mukana ja kuinka se johdatti seikkailijoita uusiin maailmoihin. Aino pukisi päälleen lämpimät vaatteet ja otti mukaansa vanhan reppunsa.
«Äiti! Minä lähden metsään!» Aino huusi iloisesti.
«Muista olla varovainen ja älä eksy!» äiti vastasi huolestuneena.
Aino nyökkäsi ja juoksi ulos talosta, tuntien sydämensä sykkivän innostuksesta. Polun alussa hän pysähtyi hetkeksi. Tuuli hyväili hänen poskiaan kuin vanha ystävä, ja Aino sulki silmänsä nauttiakseen hetken rauhasta.
Metsän äänet ympäröivät häntä – linnut lauloivat korkealla puiden latvoissa, sammakot kurnuttivat kaukaisissa lammissa ja tuuli tanssi lehtien keskellä. «Tämä on täydellinen päivä seikkailuille,» Aino ajatteli itsekseen.
Kun hän alkoi kävellä pitkin polkua, hän huomasi maanpeitteen olevan pehmeää sammalta ja mustikanvarpuja. Polku mutkitteli ylös alas kumpuilevassa maastossa ja ohitti kirkkaat purot. Vesi kimalteli auringonvalossa kuin timantit. Aino kumartui juomaan raikasta vettä purosta.
«Miksi sinua kutsutaan?» hän kysyi puron suuntaan. Vesi virtasi kiireisesti eteenpäin ja näytti hymyilevän.
«Minua kutsutaan Elämän vedeksi,» puro vastasi leikkisästi. «Tuon eloa kaikille metsän asukkaille.»
Ainon sydän sykähti ilosta hänen kuullessaan veden puhuvan. Hän jatkoi matkaa yhä syvemmälle metsään, kunnes kohtasi vanhan tammen, joka seisoi majesteettisena kuin vartija.
«Tervetuloa, nuori seikkailija,» tammi sanoi lempeällä äänellä. «Olen kuullut paljon sinusta.»
«Mistä sinä tiedät minusta?» Aino kysyi hämmennyksissään.
«Tuuli tuo uutiset pitkiltä matkoilta,» tammi selitti. «Se kertoo minulle jokaisesta metsässä liikkuvasta sielusta.»
Vanhus jatkoi: «Tiedätkö mitä? Tässä metsässä piilee suuri salaisuus – on olemassa aarre.»
«Aarre? Millaista aarretta?» Aino kysyi silmät suurina uteliaisuudesta.
«Tämä aarre ei ole kultaa tai hopeaa,» tammi selitti vakavasti. «Se on ystävyyttä ja yhteyttä luontoon sekä kyky nähdä kauneus ympärilläsi.»
Innokkaana Aino päätti löytää tämän aarteen vaikka se tuntuikin salaperäiseltä haasteelta.
«Kerro minulle miten voin löytää sen!» hän pyysi hartaasti.
Tammi katsoi häntä lempeällä katseellaan: «Kulkueesi saattaa käydä hankalaksi ennen kuin löydät aarteen – et ole yksin tässä matkassa.»
Eikä kauaa mennyt kun metsään ilmestyi ystävä: pieni orava nimeltään Riku hyppeli puiden oksilla lähellä olevasta männystä.
«Heippa! Onko sinulla seuraa tänään?» Riku kysyi pirteänä.
«Olen etsimässä aarretta», Aino vastasi intoa täynnä.
«Voimme etsiä yhdessä! Ystävät ovat paras aarre», Riku ilmoitti hymyillen leveästi hammasrivistönsä välissä.
Yhdessä he etenivät syvemmälle metsään; he löysivät upeita kukkia väriloistossaan, kiipesivät kiville katsomaan avaruutta ja jopa tapasivat sääskien seurueen tanssimassa kesätuulessa.
Mutta pian he joutuivat haasteen eteen; edessään oli jyrkkäreunainen rotko pimeässä varjossa.
«Miten me pääsemme yli?» Aino huudahti epätoivoisena.
Riku mietti hetken ja sanoi: «Meidän täytyy luottaa toisiimme! Jos hyppäämme yhdessä samalla hetkellä, voimme päästä yli.»
Vaikka pelotti hieman, Aino nyökkäsi rohkeasti: «Tehdään niin!»
He laskivat yhdessä kolmeen ja loikkasivat rotkon yli – heidän sydämensä pamppailivat hurjina! Heidän onnekseen he onnistuivat laskeutumaan turvallisesti toiselle puolelle juuri ennen kuin rosoinen maa purjehti heidän jalkojensa alta!
«Pystyimme siihen!» Riku riemuitsi hypellen paikallaan.
«Aivan oikein», Aino vastasi hymyillen leveästi – ystävyys sai heidät voimaan vahvemmin yhdessä.
Lopulta he saapuivat avaralle niitylle säihkeiden kukkien ympäröimänä; siellä keskellä niittyäkkiistyi outo valo pilven takaa kultaisen hohteen muodossa — erikoinen näky!
«Tämäkö on aarteemme?» Riku kysyi silmät suurina ihmetyksestä.
«Ei vain tämä,» Aino sanoi viitaten niityn kauneuteen ympärillään,” vaan myös kaikki mitä olemme kokeneet yhdessä!”
Samalla hetkellä tuuli puhalti voimakkaana heidän ympärillään; se näytti tanssivan iloisesti kukkien kanssa ikään kuin hyväksyen heidän päätelmänsä — tämä aikakauden opetus ei ollut koskaan vain materiaalia mutta tunteita!
Heidän matkaansa kohottamalla ainutlaatuisia muistoja sydämessään he palasivat kotiin aikojen kuluessa rikkaampana kokemuksilla – heidän välinen side kasvoi vahvemmaksi jokaisella askeleella kohti uusia elämyksiä yhdessä luonnon helmassa.
Opetus: «Metsäpolku jonka tuuli muistaa»
Aarteen etsintämme vie meidät syvemmälle sydämmemme sopukoihin; todellinen rikkautemme löytyy ystävyydestä sekä kyvystämme arvostaa luontoa joka päivä.
