Satu: «Metsäportti joka avautui vain kun jokin jätettiin taakse»
Kaukana Suomessa, syvällä ikivihreässä metsässä, oli salainen portti, jota harvat olivat nähneet. Tämä Metsäportti oli peitetty köynnöksillä ja sammaleella, ja se avautui vain niille, jotka osasivat luopua jostain rakkaastaan. Monien tarinoiden mukaan portti johti ihmeelliseen maailmaan, jossa puut kuiskivat ja järvet kimmelsivät kuin hopea.
Eräänä päivänä nuori tyttö nimeltä Aino vaelsi metsän halki. Hänellä oli suuret unelmat ja sydämessään palava halu löytää se maaginen maailma, josta hän oli kuullut isoäidiltään. Aino oli kuitenkin sidottu menneisyyteensä; hän suri pientä koiraansa, Lumoaan, joka oli kadonnut kuukausia sitten. Jokainen askel metsässä muistutti häntä Lumosta, eikä hän voinut unohtaa niitä iloisia hetkiä, joita he olivat yhdessä jakaneet.
Yhtäkkiä Aino pysähtyi edessään olevan vanhan puun juurelle. Se näytti erilaiselta kuin muut puut; sen runko oli kaareva ja siinä oli outoja merkkejä. Hänen sydämensä pamppaili jännityksestä. «Voisiko tämä olla Metsäportti?» hän mietti ääneen. «Jospa voisin löytää Lumon tuolta sisältä.»
Ainon sisällä väitteli toiveet ja pelot. Hän päätti kokeilla onneaan ja lähestyi porttia varovasti. Kun hänen käsi kosketti puuta, se tuntui lämpimältä ja elävältä. Kuitenkin pelko pysyi hänen mielessään: «Mitä jos en pystyisi koskaan palaamaan takaisin?»
«Luopu siitä,» kuului äkkiä hiljainen ääni. Aino käänsi päätään ja näki vanhan naisen seisovan puun vieressä. Naisen silmät loistivat kuin tähdet yöllä, ja hänen huulensa hymyilivät lempeästi. «Metsäportti ei avautuessaan etsi sinulta enemmän kuin vain vapautta sydämestäsi.»
«Mutta Lumo… En voi unohtaa häntä,» Aino vastasi epätoivoisesti.
«Rakkautesi Lumoon on voimakas,» nainen sanoi rauhallisesti, «mutta ehkä on aika päästää irti tuskastasi.»
Aino mietti naisen sanoja pitkään. Hän muisti kaikki ne kerrat, jolloin Lumo oli tuonut hänelle iloa ja lohtua elämän haasteissa. Ehkä juuri tuossa hetkessä olisi aika antaa lumouksen elää muistoissa sen sijaan että se painaisi häntä alas.
Hän sulki silmänsä ja kuvitteli Lumoan juoksemassa vapaana auringonpaisteessa, hymy kasvoillaan kuin aina ennenkin. «Hyvästi, Lumo,» hän kuiskasi kyynelten valuessa poskilleen.
Kun Aino avasi silmänsä jälleen kerran, Metsäportin eteen ilmestyi valoa säihkyvä aukko kuin taivas olisi auennut edessäni. Portaasta tuli pehmeitä sävyjä — vaaleanvihreitä ja kullanhohtoisia — jotka tempaisivat häntä mukaansa.
«Astu sisälle,» vanha nainen kehotti lempeällä äänellään.
Astuttuaan sisälle Ainon ympärillä tapahtui taikuus; metsä syttyi eloon! Puut tanssivat kevyesti tuulessa laulaen kauniita melodiaa ja linnut lauloivat lauluaan niin kirkkaasti ettei Ainon sydän voinut muuta kuin iloita.
«Nyt olet vapaampi kuin koskaan,» nainen sanoi hymyillen vielä kerran ennen kuin katosi metsän siimekseen.
Ainoa tunsi itsensä uudistuneeksi; suru näkyi nyt selkeänä mutta ei enää raskauttavana taakkana — se oli osa häntä nyt kiehtovalla tavalla matkassa kohti uusia unelmia.
Hän kulki syvemmälle tähän uuteen maailmaan yksinkertaisia polkuja pitkin tapaten ystäviä; söpöjä eläimiä puhutteli täydellisellä kesyn ilolla! Kuusi tuli luo nopeasti kerrottaen kunnioitusta koko luonnolle samalla istuen hänen viereensä puhumatta mitään muttei tarviten sanoa lainkaan vaan ollen ystävä aikamme kuluttaessa jäljet hetkistä.
Erityinen hetki koitti vihdoin kun Aino löysi järven rannalta kauniin paikan levätä päivän päätteeksi; se kimalsi aamun ensimmäisissä valoissa kuten aarre täynnä lupauksia uusista alkuista!
Vähitellen alkoi yön alussa lumi alkaa tulla pehmeinä pisaroina pilvien suomasta sateesta nähden kuinka se muodostaa suojaa erilaisista haasteista mikä elämä tuo tullessaan leikkien mielessä menneisyydestä tulevaisuuteen muistaen kaikki hyvät muistot – he eivät katoa ikuisiksi ajoiksi mutta tukevat meitä uuden alkamisen myötä!
Vaikka tämä hetki olikin ihmeellinen ei Aino unohtanut ystävänsä merkitystä kokonaisuudessaan saamassaan matkaopastuksessa rohkeudessaan kohdata sekä ylläpitää tasapainoa muistoineen keinona kehittyäkseen paremmaksi vuosien saatossa oppimalla jatkuvasti uusi asioita uusilta ystäviltä ulkopuolella.
Lopulta päivä alkoi hiipua taivaanrannan syleilyssä kunnes aikanaan takaisin päättäminen tultiin lähelle olevasta polusta yrittääkseen palata kotiin mukanansa jokainen rakas muisto — sekä toivo uudesta elämästä edelleen mukana matkassaan kera vahvemman identiteetin monilla uudella tavoin joita eivät ennen olleet tunteneet kykenemättä rajoihin tyytymättömyyteen pitämään kiinni omasta vanhasta elämän tavastaan.
Ainon matka opetti hänelle sen tärkeimmän asian: joskus meidän on vaikeaa jättää taakse entisiä asioita tai ihmisiä voidaksemme kasvaa – muttei koskaan tarvitsisi unohtaa hyväksi todettua saatika rakkauden suurimpia lahjoja sillä jokainen hetki meidän ajastamme tuo mukanaan myös uuden mahdollisuuden päästä eteenpäin ainutlaatuisilla tavoilla!
Opetus: «Metsäportti joka avautui vain kun jokin jätettiin taakse»
Elämä opettaa meille arvokkaita opetuksia; jotta voisimme saavuttaa uusia korkeuksia joskus tarvitsemme rohkeutta luopua menneisyydestämme — varmistaen että rakkaus jää sydämmeemme aina ohjeena huomisten haasteiden ylitse.
