Satu: «Noita joka unohti taikansa mutta muisti laulun»
Olipa kerran kaukana Pohjolan syvissä metsissä nuori noita nimeltään Aino. Hänen kotinsa oli vanha, sammaloitunut torppa, joka sijaitsi kirkkaan järven rannalla. Järvi oli niin sininen ja kirkas, että se heijasti taivaan tumman sinisiä sävyjä kuin peili. Ainolla oli valtavat kyvyt; hän pystyi kutsumaan tuulia, hallitsemaan vettä ja jopa keskustelemaan eläinten kanssa. Mutta eräänä päivänä hänen elämänsä muuttui ikuisesti.
Aino heräsi aamulla auringon ensimmäisten säteiden loistaessa läpi ikkunan. Hän tunsi outoa tyhjyyttä sisällään, kuin osa häntä olisi kadonnut yön aikana. «Miksi en enää muista taikaani?» hän kysyi itseltään tuskaisesti. Hän yritti kutsua tuulen puhaltamaan hiuksiaan, mutta vain hiljaisuus vastasi. Tunteet purkautuivat hänen sydämestään, ja hän päätti lähteä metsään etsimään vastausta.
Metsä oli täynnä elämää; linnut lauloivat sulosointujaan ja oravat juoksentelivat puissa. «Jospa joku tietäisi, mitä on tapahtunut», Aino ajatteli toivoen. Hän kulki syvemmälle metsään kunnes kohtasi vanhan viisauden haltijan nimeltä Lumikki, joka oli tunnettu kyvystään nähdä menneitä ja tulevia tapahtumia.
«Lumikki,» Aino huusi toivottomana, «olen unohtanut taikani! En tiedä miksi!»
Lumikki katsoi häntä lempein silmin ja vastasi: «Taika ei ole pelkästään voimia tai loitsuja, rakas Aino. Se on sydämesi ääni ja laulusi.» Hän veti esiin vanhan harpunsa ja soitti kauniin melodian. Sävelet leijailivat ilmassa kuin kultaiset lehdet tuulessa.
Ainon mieli alkoi kirkastua musiikin myötä, mutta hän tunsi silti häilyvän epätoivon varjon yllään. «Entä jos en voi enää laulaa?» hän kysyi epävarmana.
«Älä pelkää,» Lumikki rohkaisi. «Laulu on osasi kuten valo on aurinko.» Aino nyökkäsi, mutta epäilys jyskytti edelleen hänen sydämessään.
Päivien kuluessa Aino harjoitteli laulamista aina järven rannalla, missä luonnon kauneus ympäröi häntä täydellisesti. Laulu nousi hänen huuliltaan aluksi vaimeasti kuin kesätuuli, mutta vähitellen se voimistui kuin myrskyinen meri; se kantoi mukanaan kaikki tunteet — ilon, surun ja toivon.
Eräänä päivänä kun Aino lauloi erityisen voimakkaasti järven rannalla, tuntui siltä kuin aika olisi pysähtynyt. Yhtäkkiä hän huomasi veden pinnalla kimaltavan valopallon; se tanssi kuin keiju auringossa. Uteliaana Aino seurasi valoa syvemmälle järveen ja näki sen olevan lumottu vesiperhonen nimeltä Sini.
«Aino! Olen kuullut laulusi! Se on herättänyt minussa vanhat muistot,» Sini sanoi värisevällä äänellä.
«Miten niin? Mitkä muistot?» Aino kysyi innokkaana kuunnellessaan perhosen tarinaa.
«Muistan ajan jolloin noidat olivat maapallon suojelevia henkiä! Teidän laulunne antoi voimaa luonnolle», Sini kertoi liikuttuneena. «Mutta jossain vaiheessa ihmisten yhteys luontoon heikkeni.»
Ainon sydän pamppaili; tämä tieto sai hänet ymmärtämään jotakin tärkeää — taika ei ollut vain hänessä itsessään vaan koko maailmassa ympärillä!
Järvi alkoi kylpeä uudenlaisesa valossa Ainon laulaessa jälleen voimakkaammin — sen vedet alkoivat hohtaa kirkkaita värejä kiilloten sateenkaaren lailla!
Yhtäkkiä metsä ympärillä muuttui maagiseksi paikaksi; eläimet kokoontuivat yhteen kuuntelemaan soittoa kaikista suuntista – karhut tantereelta, oravat puista ja jopa linnut laskeutuivat alas oksilta viehättävässä harmoniassa.
Silloin syntyi uusi liitto Ainon ja luonnon välille; jokainen ääni murskasi esteet joiden kautta noidan todellinen voima pääsi valloilleen jälleen!
Aika vieri eteenpäin kunnes tuli kylmä talvi — mutta nyt Aino tunsi itsensä vahvemmaksi kuin koskaan ennen! Hänen ystävänsä metsässä tulivat avuksi kerätä ruokaa talveksi; yhdessä he oppivat jakamaan lahjojaan keskenään ilman magiaa tarvittaessa.
Kun kevät koitti jälleen metsässä aikojen jälkeen kylmän talven rauhoitettua sen henkeä takaisin uudelleen eloon vaan rakkaus muodosti perustan ominaiseen elämään nähtynä yhdessän kaikkien kanssa!
Tänä päivänä jokainen tiesi että heidän voimansa ulottui paljon pidemmälle kuin loitsut — eikä Ainoa koskaan unohtanut mikä todella loi rajattomia mahdollisuuksia maapallolle: LAULU!
Opetus: «Noita joka unohti taikansa mutta muisti laulun»
Elämän taika löytyy usein siitä mitä emme näe; sydämemme laulu yhdistää meidät luontoon sekä toisiimme – yhdessä voimme kohottaa itsemme korkealle yli vaikeuksien mahdollistaen ihmeellisiä asioita kaiken ympärillä kehittäen ystävyyttä sekä empatiaa joukossamme!
