Satu: «Oravan Suuri Hyppy»
Kaukana pohjoisessa, siellä missä tuuli kuiskii vanhojen puiden oksilla ja järvet hohtavat kuin hopea, asui pieni orava nimeltä Kalle. Kalle oli utelias ja seikkailunhaluinen, aina valmiina tutkimaan metsiä, jotka ympäröivät hänen kotiaan. Hän asui suuressa, vanhassa puussa, jonka juuret syventyivät syvälle maahan ja oksat ulottuivat taivaisiin. Kallen paras ystävä, Iida, oli kaunis ja rohkea orava, joka oli aina valmiina liittymään hänen seikkailuihinsa.
Eräänä aamuna, kun auringon säteet tanssivat puiden latvoilla, Kalle ja Iida päättivät lähteä tutkimusmatkalle. «Mitä jos löydämme uuden, suuren hyppypaikan?» Kalle ehdotti innokkaasti. Iida hymyili, «Se kuulostaa mahtavalta! Olen kuullut tarinoita vanhasta tammenrungosta, joka sijaitsee Kalliovuoren päällä. Se on kuulemma paras paikka hypätä.»
Heidän matkansa alkoi vilkkaassa metsässä, jossa kalliot kohoavat jyrkkänä ja purot virtaavat kirkkaana. Kalle ja Iida hyppivät ja kiipeilivät, kunnes he saapuivat Kalliovuorelle. Vuoren huipulta avautui upea näkymä: sininen järvi kimalteli alhaalla ja metsät levittäytyivät kuin vihreä meri. «Katsokaa tuota!» Iida huudahti, «Se on kaunein paikka, jossa olen koskaan ollut!»
Kun he saavuttivat vanhan tammen, Kalle huomasi sen olevan korkeampi kuin mikään muu puu, jonka hän oli koskaan nähnyt. «Miten me pääsemme ylös?» hän kysyi. Iida mietti hetken ja sanoi: «Meidän on vain uskottava itseemme ja hyppäämään! Yhdessä me onnistumme.» Kalle nyökkäsi, mutta hänen sydämensä pamppaili jännityksestä.
He kiipesivät tammen oksille, ja kun he pääsivät ylimmälle oksalle, Kalle katsoi alas. Järvi näytti kaukaiselta, ja pelko alkoi hiipiä hänen mieleensä. «Miten me tiedämme, että voimme hypätä?» hän kysyi hermostuneena. Iida, joka oli rohkeampi, tarttui hänen tassuunsa ja sanoi: «Meidän on vain uskottava! Lähdetään yhdessä!»
«Yksi, kaksi, kolme!» he huusivat yhdessä ja hyppäsivät. Aika tuntui pysähtyvän, kun he leijailivat ilmassa, ja Kalle tunsi, kuinka tuuli hulmahti hänen turkissaan. Mutta sitten, aivan heidän jalkojensa alla, vesi roiskahti ja he putosivat järveen.
Aluksi he olivat hämmentyneitä, mutta sitten he alkoivat nauraa. «Se oli mahtavaa!» Iida huudahti, kun he uivat kohti rantaa. Kallekin alkoi nauraa, ja heidän sydämensä olivat täynnä iloa. «Tämä on ollut paras seikkailu ikinä!» Kalle sanoi, ja he päättivät tehdä hyppäämisestä uuden perinteen.
Kuitenkin seikkailu ei ollut vielä ohi. Kun he nousivat vedestä, he huomasivat, että heidän takanaan oli suuri varjo. He kääntyivät ja näkivät suuren metsäkarhun, joka näytti kiinnostuneelta. «Mitä te oikein teette?» karhu kysyi, ja Kalle ja Iida olivat hetken aikaa hiljaa pelosta. «Me vain… hyppäsimme!» Iida sanoi ujosti.
Karhu naurahti ja sanoi: «Jos voitte hypätä noin korkealta, voitte varmasti myös auttaa minua.» Kalle ja Iida katsoivat toisiaan kysyvästi. «Miten me voimme auttaa?» Kalle kysyi. Karhu selitti, että hän oli menettänyt kallisarvoisen marjansa metsässä ja tarvitsi apua sen löytämisessä.
«Me autamme sinua!» Iida sanoi innokkaasti. Heidän pelkonsa haihtui, ja he lähtivät karhun kanssa etsimään marjaa. He kulkivat syvälle metsään, missä auringonvalot leikittivät puiden lomassa ja linnut lauloivat. Kalle ja Iida käyttivät nokkeluuttaan ja kekseliäisyyttään löytääkseen marjan. He kiipesivät puihin ja tutustuivat jokaisen pensaan alle.
Lopulta, pitkän etsinnän jälkeen, he löysivät marjan kiiltävänä ja punaisena suuren kiven takaa. «Te olette todellisia sankareita!» karhu huudahti iloisesti. «Olen niin kiitollinen. Tästä lähtien olette aina tervetulleita vieraakseni.» Kalle ja Iida tunsivat suurta ylpeyttä. He olivat oppineet, että ystävyys ja yhteistyö voivat voittaa pelon.
Matkallaan takaisin tammen luokse Kalle ja Iida juttelivat siitä, kuinka he olivat yhdessä voittaneet pelkonsa ja auttaneet karhua. «Meidän on jatkettava seikkailujamme,» Kalle sanoi, «koska jokainen hyppy vie meidät uusiin korkeuksiin.» Iida nyökkäsi ja vastasi: «Ja jokainen ystävyys tekee matkastamme entistäkin upeamman.»
Kun he palasivat kotiin, Kalle ja Iida olivat muuttuneet. He eivät olleet vain pieniä oravia, jotka hyppivät puusta toiseen; he olivat ystäviä, seikkailijoita ja sankareita, jotka olivat oppineet, että rohkeus, ystävyys ja yhteistyö voivat voittaa kaiken.
Opetus: «Oravan Suuri Hyppy»
Tämä satu opettaa meille, että todellinen rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan kykyä voittaa pelot yhdessä ystävien kanssa. Yhdessä voimme hypätä korkeammalle ja löytää kauneutta ja ystävyyttä jokaiseen seikkailuun, joka elämämme tuo.
