Satu: «Pehmeä sammalpolku»
Kaukana kaupungeista, syvällä kauniissa suomalaisessa metsässä, kulki pehmeä sammalpolku. Tämä polku oli kuin ei mikään muu – sen pinnalla kasvoi tiheää, vihreää sammalta, joka pehmensi jokaisen askeleen ja teki matkanteosta mukautuvaa ja hiljaista. Polun molemmin puolin kohosivat korkeita puita, jotka suojelivat eläimiä ja kasveja, sekä tarinoita aikojen takaa.
Eräänä päivänä pieni tyttö nimeltään Aino päätti seurata tätä taianomaista polkua. Hänellä oli pitkät ruskeat hiukset ja suuret siniset silmät, jotka loistivat kuin kirkkaimmat tähdet yöllä. Aino rakasti luontoa yli kaiken, ja jokainen uusi päivä tarjosi hänelle mahdollisuuden löytää jotain upeaa.
«Aina vain se sama polku!», hän mumisi itselleen innostuneena. «Mutta tänään minä löydän jotain erityistä!» Niinpä Aino alkoi astua varovasti pehmeälle sammalelle, kuunnellen metsän ääniä – lintujen laulua ja puiden huojuvia oksia.
Kun hän eteni polkua pitkin, Aino huomasi ympärillään olevan muutakin kuin pelkkää metsää; siellä täällä kasvoi kukkia, joiden värit loistivat auringossa kuin sateenkaari. Yhdessä paikassa hän pysähtyi ihailemaan kauniita oransseja vaaseja ja purppuranvärisiä liljoja. «Miksi en ole koskaan nähnyt näitä ennen?» hän mietti ääneen.
Äkkiä hänen edessään näkyi pieni eläin – se oli peura! Peura katsoi Ainoa suurilla mustilla silmillään. «Tervehdys, nuori tutkija», se sanoi rauhoittavalla äänellä. «Miksi kuljet täällä yksin?»
Aino hämmästyi niin paljon, että melkein unohti vastata. «Minä… minä etsin seikkailuja», hän viimein sanoi ujosti.
«Seikkailuja voi löytää monella tapaa», peura vastasi viisaasti. «Mutta muista aina kunnioittaa luontoa ja sen asukkaita.»
Aino nyökkäsi ymmärtäväisesti ja jatkoi matkaansa syvemmälle metsään. Pian hän kohtasi toisen olennon – vanhan pöllön istumassa oksalla.
«Tule tänne, nuori tyttö!» pöllö huudahti ylpeänä. «Oletko valmis oppimaan metsän salaisuuksia?»
«Mielelläni!» Aino vastasi innoissaan.
Pöllö kertoi Ainolle tarinoita menneistä ajoista – siitä kuinka metsät olivat eläneet ihmisten kanssa rauhassa vuosisatojen ajan ja kuinka tärkeää oli huolehtia luonnosta heidän ympärillään. Hän opetti tytölle myös metsän merkityksestä ruoan tarjoajana ja suojelijana.
«Aina on tärkeää jakaa tietoa», pöllö sanoi vakavasti. «Monet eivät ymmärrä luonnon arvoa.»
Kun päivä kului eteenpäin, Aino tunsi itsensä yhä enemmän osaksi metsää ja sen ihmeitä. Polun varrelta löytyi kauniita vesiputouksia ja kristallinkirkkaita järviä; kaikki nämä asiat loivat häneen tunteen rauhasta ja ilosta.
Kuitenkin ennen pitkää pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle tummaksi myrskyksi. Tuuli nosti voimakkaasti lehtiä ilmaan, ja satoi kaatamalla vettä alas kuten koivut itkivät kyyneleitä.
«Auta minua!» Aino huusi pelokkaana hämmentyneelle eläimelle, joka juoksi ohi.
«Älä pelkää!», eläin vastasi rauhallisesti. Se oli sama peura jonka hän oli tavannut aiemmin! «Etsi suojaa nopeasti tai löydämme sinulle paikan turvaan!»
Aino juoksi perässä kunnes löysi vanhan puun juuren, jonne he molemmat mahtuivat piiloon ukkosmyrskyn alta. Koko metsä tuntui olevan elämänsä hetkessä; tuuli vinkui hurjana ympäriinsä kun sade ropisi maahan raskaana vetenä.
«Miksi myrsky on niin pelottava?» Aino kysyi huojuen puun alla.
«Se on vain osa luontoa», peura selitti lempeästi. «Myrskyt puhdistavat ilman ja antavat kasvulle uuden mahdollisuuden.»
Kun myrsky viimein laantui, Ainon sydän keveni samalla tavalla kuin taivas selkeni jälleen kirkkaaksi siniseksi. Hän kiitti peurasta aidosti omasta turvallisuudestaan.
Sitten he jatkoivat matkaa yhdessä takaisin polulle; nyt hieman erilaisena kokemuksena sydämessään mutta täynnä uutta viisautta luonnosta ympärillä sekä ystävyydestä eri eläinten kanssa.
Lopulta he saapuivat takaisin alkuperäselle kohdalle missä kaikki tämä oli alkanut; pieniin kukkiin sirotelluille poluille jotka tuoksuivat raikkaalta sateelta.
«Muista aina mitä olet oppinut tänään», peura sanoi hymyillen leveästi jättäen hyvästit Ainolle hypähdellen matkaansa takaisin syvempään metsään.
Niinpä Aino palasi kotiinsa sydämessään lämmin tunne ystävyydestä sekä sitoutumisesta luontoon jota pitää vaalia eikä vain ottaa itsestäänselvyytenä.
Hänen äitinsä odotti häntä oven ulkopuolella: “Missä olet ollut? Olin jo huolissani!”
“Äiti,” Aino sanoi innostuneena, “saat tietää uskomattomia asioita! Luonnolla on enemmän voimaa kuin arvaammekaan!”
Ja niin he istuivat yhdessä iltaa laulaen rakastamastaan metsästä sekä sen salaisuuksista joihin heidän täytyi uskoa kunnolla – säilyttää ne tuleville sukupolville viisas opetus mielessään!
Opetus: «Pehmeä sammalpolku»
Luonto on meille lahjaksi annettu aarre; sitä tulee kunnioittaa antaumuksella jokaisessa hetkessä – ystävyys kasvaa varmasti sen kautta.
