Satu: «Pieni hiiri»
Kaukana, syvällä Suomen metsien sydämessä, asui pieni hiiri nimeltä Aino. Aino oli utelias ja rohkea hiiri, jolla oli suuret silmät kuin mustat marjat. Hän asui vanhassa puuhun kaivertuneessa pesässä, josta avautui upea näkymä kirkkaalle järvelle, joka kimalsi auringonpaisteessa kuin tuhannet tähdet.
Eräänä kauniina aamuna Aino päätti lähteä tutkimaan metsää. «Mitä seikkailuja tänään löytän?» hän mietti mielessään, kun hän lipui ulos pesästään. Metsä oli täynnä elämää; linnut lauloivat iloisesti ja tuuli tanssi puiden oksilla. «Moikka, Aino!» huusi ystävä, orava nimeltä Riku, joka kiipeili puun rungolla.
«Moikka, Riku! Oletko valmis seikkailuun?» Aino kysyi innokkaasti.
«Ilman muuta!» Riku vastasi hypäten alas oksalta ja laskeutuen pehmeälle maalle. Yhdessä he alkoivat kuljeskella pitkin metsäpolkuja, ihaillen luonnon kauneutta ympärillään.
Yhtäkkiä he kuulin kovan äänen takaa. «Huoh! Miksi aina kaikki hyvä on niin kaukana?» murisi suuri karhu nimeltä Kaarlo, joka yritti tavoittaa hunajapurkkia puun latvasta mutta ei ylettynyt siihen.
«Auta minua, Aino!» Kaarlo sanoi näennäisen epätoivoisena. Hiiri ja orava katsoivat toisiaan hetken aikaa ymmärtäen, että vaikka Kaarlo oli suuri ja pelottava, hän tarvitsi apua.
«Ainakin voimme yrittää,» Aino sanoi varovaisesti.
Heidän yhteistyönsä alkoi; Riku juoksi nopeasti ympäriinsä keräten keppejä ja paksuja oksia, kun taas Aino keksi keinon tehdä pienestä tikapuiden kaltaisesta rakennelmasta hunajan saavuttamiseksi.
«Kaarlo, yritä nousta tämän päälle,» Aino kehotti.
Karhu hymyili leveästi ja astui varovaisesti tikapuille. Hän venytti kätensä korkealle ja sai viimeinkin hunajapurkin käsiinsä.
«Kiitos teille molemmille! Olette todellisia ystäviä,» Kaarlo sanoi onnellisena maiskutellen hunajaa suussaan.
Kun he nauttivat yhdessä herkkuaan – Kaarlon jakamaa hunajaa – aurinko alkoi laskea horisonttiin antaen taivaalle kauniin punaisen sävyn.
«Voimmeko tehdä vielä enemmän yhdessä?» kysyi Riku uteliaasti hampaillaan purppuranväristä hunajaa nuollen.
«Voimme! Voimme perustaa metsäkerhon!» ehdotti Aino innoissaan ja heidän ideansa otti muodon heti. He alkoivat kutsua muita metsän eläimiä liittymään heidän kerhoonsa ja pian metsässä pidettiin ensimmäinen kokous.
Mutta ei kaikki mennyt aivan suunnitelmien mukaan; leijonaeläimen kaltainen villielukka nimeltä Ilma ilmestyi paikalle keskeyttäen juhlat and onnistui pelottamaan kaikki pienet eläimet pakoon piilopaikkoihinsa.
«Sellaista ei voi tapahtua meidän kerhoissamme!» huusi Aino rohkeasti tullen esiin muiden edestä. «Me olemme ystäviä tässä metsässä!»
Epäuskoiset eläimet katsoivat toisiaan ennen kuin he tajusivat Ainon sanoman voimakkuuden. Yhdessä he päättivät kohdata pelkonsa ja muodostaa joukon Ilmaa vastaan.
Kun Ilma huomasi yhden pienen hiiren seisovan rohkeasti muiden edessä, se alkoi nauraa; «Miksi sinä et pelkää?»
«Aina on syytä olla rohkea,» sanoi Aino vakavasti katsoen Ilmaa silmiin. «Me kaikki ansaitsemme rauhaa tässä metsässä.»
Ilma oli yllättynyt pienestä hiirestä ja hänen rohkeudestaan sekä ystävien tukemasta yhteisestä puolustuksesta; tämä sai sen miettimään omia tekojaan.
Lopulta Ilma päätti perääntyä eikä enää häirinnyt eläimiä tai heidän kerhoaan – se huomasi sen olleen väärässä tahdissa koko ajan; sillä ystävyys vahvisti kaikkien itseluottamusta enemmän kuin mikään muu voisi koskaan tehdä.
Metsän tiheys alkoi jälleen elpyä ystävyydellä eikä kukaan enää tuntenut pelkoa – Ainon unelmat olivat toteutuneet!
Ajan myötä metsäkerhosta tuli tunnettu ympäri metsää; aina vain useammat eläimet tulivat mukanaan omia tarvikkeitaan auttamaan rakentamaan suojaa talven kylmyyttä vastaan tai lohduttamaan muita vaikeina aikoina – yhdessä he selviytyivät kaikesta!
Kaikki oppivat tärkeän opetuksen: vaikka saattaa tuntua pieneltä tai yksinäiseltä haasteessaan kasvavat sitoutumalla yhteisöön kuin yksi suuri perhe – yhdessä he voivat voittaa mitä tahansa esteitä tai haittoja vastaan!
Opetus: «Pieni hiiri»
Tarinan opetus on selkeä: rohkeus syntyy sydämestäni ystävyydestä – yhdessä ollessamme voimme ylittää suurimmatkin esteet.
