Satu: «Pilvipuutarhan ihme»
Kauan sitten, Pohjolan mailla, syvän metsän keskellä, oli salainen puutarha, jota kutsuttiin Pilvipuutarhaksi. Tämä ihmeellinen paikka sijaitsi korkealla vuoren huipulla, pilvien yllä, jonne vain harvat uskaltautuivat. Legendan mukaan puutarha oli täynnä värikkäitä kukkia, jotka kukoistivat vain yöllä, ja tähtisateet, jotka tanssivat niiden yllä. Monet olivat yrittäneet löytää sen, mutta vain yksi nuori tyttö, nimeltään Aino, oli kuullut tarinoita sen kauneudesta ja päätti lähteä seikkailuun.
Aino oli utelias ja rohkea, ja hänellä oli pitkä, tummanruskea tukka, joka hulmusi tuulessa. Hän unelmoi maailmasta, jossa voisi juosta vapautuneena kukkakedoilla, ja tuoksu herkästi kesäyön ilmassa. Hän tiesi, että Pilvipuutarhassa asui myös ikivanha henki, joka suojelee sen salaisuuksia. Aino otti mukaansa vanhan kartan, jonka hänen isoäitinsä oli piirtänyt nuorena, ja astui metsään, jossa puut kuiskivat ja linnut lauloivat.
Matka oli pitkä ja vaikea. Aino ylitti syviä jokia, kiipesi jyrkkiä kallioita ja kulki tiheiden pensaiden läpi. Hän kohtasi monia esteitä, kuten vaarallisia kiviä ja tiheästi kasvavia piikkipensaita, mutta hänen rohkeutensa ja päättäväisyytensä pitivät hänet liikkeessä. Eräänä päivänä, kun Aino leiriytyi joen varteen, hän tapasi vanhan naisen, joka oli pukeutunut siniseen viittaan.
«Niin nuori ja kaunis, mutta minne olet matkalla, lapseni?» nainen kysyi lempeästi. Aino kertoi hänelle Pilvipuutarhasta ja sen ihmeistä.
«Muista, että matka on yhtä tärkeä kuin päämäärä. Pilvipuutarhan salaisuudet paljastuvat vain niille, jotka ovat valmiita oppimaan ja ymmärtämään luonnon viisautta,» nainen sanoi ja hymyili.
Aino jatkoi matkaansa ja saapui lopulta vuoren huipulle, jossa pilvet tanssivat auringonlaskun valossa. Hän tunsi sydämessään, että Pilvipuutarha oli lähellä. Vihdoin, kun hän astui pienen portin läpi, hän näki sen: värikkäitä kukkia, jotka hehkuivat kuin tähdet, ja ilmassa leijui pehmeä, kimalteleva sumu.
«Puutarha on kaunis,» Aino kuiskasi itseksensä. «Mutta mistä minä löydän sen henkiolennon?»
Yhtäkkiä, kauniin kukan takaa ilmestyi hopeahiuksinen olento, joka näytti yhtä vanhalta kuin aika itse. «Tervetuloa, Aino,» hän sanoi lempeästi. «Olen Sini, tämän puutarhan henki. Olet tullut kaukaa etsimään ihmeitä, mutta tiedä, että tässä paikassa on myös haasteita.»
Aino tunsi pelon nousevan rinnassaan, mutta hän päätti olla rohkea. «Mitä minun pitää tehdä, Sini?» hän kysyi.
Sini hymyili. «Sinun on kerättävä kolme erilaista kukkaa: Yöperhosen kukka, Jäähyväiskukka ja Unikukka. Vain siten voit ansaita puutarhan salaisuudet.»
Aino alkoi etsiä kukkia. Hän juoksi pitkin polkuja, jotka johtivat syvemmälle puutarhaan. Hän löysi Yöperhosen kukan, joka loisti yön pimeydessä, ja Jäähyväiskukan, joka itki kastepisaroita. Mutta Unikukka oli piilossa syvällä metsässä, ja se oli suojattu vaaralliselta pedolta.
«Sinun on kohdattava pelkosi,» Sini sanoi, kun Aino kertoi hänelle vaikeudestaan. «Jos uskot itseesi, voit voittaa mitä tahansa.»
Aino hengitti syvään ja päätti yrittää. Hän seurasi Unikukan tuoksua, kunnes saapui aukealle, jossa pelottava susi vartioi kukkaa. «Miksi et pakene?» susi kysyi Ainoon katsoen. «Minä olen vahva ja pelottava.»
«Mutta minä olen rohkea,» Aino vastasi. «Ja haluan Unikukan. Se on osa matkaani.»
Susi naurahti, mutta Aino katsoi häntä suoraan silmiin. «Jos et anna minun ottaa kukkaa, et koskaan tiedä, mitä ihmeitä voit löytää, jos uskot itsesi,» hän sanoi.
Yllättäen susi pehmeni. «Ehkä sinä olet oikeassa,» hän sanoi. «Olen niin kauan ollut yksinäinen, etten muistanut, että ystävyys voi olla vahvempaa kuin pelko.»
Aino sai Unikukan ja kiitti sutta. «Olet vahva, mutta ystävyys tekee meistä vahvempia,» hän sanoi ja lähti takaisin puutarhaan.
Kun hän palasi Sinin luo, hän oli kerännyt kaikki kolme kukkaa. «Olet todistanut rohkeutesi ja sydämesi puhtauden,» Sini sanoi ja heilutti kättään. «Nyt voit paljastaa puutarhan salaisuudet.»
Sini opetti Ainolle, kuinka kukat voitaisiin käyttää luomaan kauniita asioita, kuten rauhaa, iloa ja toivoa. «Nämä ovat lahjoja, joita voit jakaa muille,» hän sanoi.
Aino palasi kotiin, sydän täynnä onnea. Hän ymmärsi, että matka oli opettanut hänelle ystävyyden, rohkeuden ja luonnon kunnioittamisen arvon. Hän jakoi oppimansa kylän lapsille, ja yhdessä he loivat omia pieniä puutarhojaan.
Opetus: «Pilvipuutarhan ihme»
Elämä on matka, ei vain päämäärä; rohkeus ja ystävyys luovat ihmeitä, kun uskomme sydämemme ääneen. Yhdessä voimme voittaa pelot ja löytää kauneuden joka puolella.
