Satu: ”Revontulten tarina – Tuliketun salaisuus”
Pohjoisessa, siellä missä talvi ei kiirehdi pois vaan viipyy hiljaisena kuukausien ajan, asui poika nimeltä Eero. Hänen kotinsa seisoi järven rannalla, jonka pinta oli jäätynyt paksuksi ja kirkkaaksi kuin lasi. Metsä alkoi heti pihan takaa, tummana ja syvänä.
Talvi-iltaisin kylä hiljeni aikaisin. Savupiipuista nousi ohutta savua, ja lumi pehmensi kaikki äänet. Mutta taivas ei ollut koskaan täysin hiljainen.
Revontulet liikkuivat siellä.
Ne eivät vain loistaneet. Ne elivät. Ne kaartelivat kuin suuret, näkymättömät siivet, joskus rauhallisesti, joskus levottomasti.
Eero katseli niitä usein yksin hangella seisten. Hän tunsi, ettei valo ollut vain taivaalla. Se tuntui rinnassa asti.
Eräänä iltana isoäiti kutsui hänet viereensä takan ääreen.
”Tiedätkö, mistä revontulet syntyvät?” hän kysyi.
Eero kohautti olkiaan.
Isoäiti hymyili. ”Tulikettu juoksee tuntureilla. Sen häntä iskee lumeen, ja kipinät nousevat taivaalle.”
”Tulikettu?” Eero toisti hiljaa.
”Se ei näy kaikille”, isoäiti sanoi. ”Ja joskus se väsyy.”
Samana yönä taivas oli oudon kalpea. Revontulet eivät tanssineet, vaan leijuivat paikallaan, himmeinä.
Eero ei saanut unta. Jokin tuntui puuttuvan.
Hän pukeutui hiljaa, veti turkislakin päähänsä ja astui ulos. Pakkanen puraisi poskia. Lumi narskui selkeästi, kuin muistuttaen jokaisesta askeleesta.
Metsä seisoi liikkumatta.
Mutta sitten Eero näki jäljet.
Ne olivat kevyet, melkein huomaamattomat, mutta ne kulkivat määrätietoisesti kohti tuntureita.
Hän seurasi niitä.
Jäätynyt puro kimalsi kuunvalossa. Puiden oksat olivat raskaat kuurasta. Jossain kauempana kuului lumen putoaminen oksalta – pehmeä, äkillinen ääni.
Ja sitten hän näki sen.
Kettu seisoi avonaisella rinteellä. Sen turkki hohti heikosti, kuin hiillos, joka oli peittynyt tuhkaan. Sen häntä liikkui hitaasti, mutta taivaalle ei noussut kipinöitä.
Eero pysähtyi.
”Kylä kaipaa valoa”, hän sanoi varovasti.
Kettu ei paennut. Sen silmät olivat kirkkaat mutta väsyneet.
”Miksi et juokse?” Eero kysyi.
Tuuli kulki tunturin yli, mutta kettu pysyi paikallaan.
Eero ymmärsi, ettei valo synny käskystä.
Hän astui lähemmäs, mutta ei koskenut. Hän vain seisoi rinnalla.
Hetken kuluttua kettu liikahti.
Se otti askeleen. Sitten toisen. Sen liike oli aluksi raskas, mutta Eero kulki sen vierellä.
He nousivat rinnettä yhdessä.
Kun kettu lopulta lähti juoksemaan, Eero juoksi mukana. Lumi pöllysi, hengitys höyrysi, sydän hakkasi.
Ja silloin ensimmäinen kipinä lensi.
Pieni vihreä juova syttyi taivaalle.
Kettu juoksi nopeammin. Sen häntä viilsi hangen pintaa, ja kipinät nousivat korkealle, levisivät, kasvoivat.
Taivas avautui.
Vihreä valo virtasi yli metsien ja järvien. Se kaartui, syveni, muuttui violetiksi reunoiltaan.
Revontulet elivät jälleen.
Kettu pysähtyi vasta, kun tunturi oli hiljainen ja taivas täynnä liikettä.
Sen turkki hehkui nyt kirkkaasti. Sen silmät eivät olleet enää raskaat.
Eero seisoi vieressä, hengitys tasaantuen.
Hän ei kysynyt mitään.
Aamulla kyläläiset puhuivat kirkkaimmista revontulista, joita olivat nähneet vuosiin.
Isoäiti katsoi Eeroa pitkään.
”Tulikettu ei juokse yksin”, hän sanoi.
Eero nyökkäsi.
Illalla hän meni taas hangelle seisomaan. Revontulet liikkuivat rauhallisesti, vakaasti.
Ja tuntureilla, jossain näkymättömissä, kulkivat kevyet jäljet, jotka eivät kadonneet tuulessakaan.
Opetus: ”Kettu ja revontulet – tarinan opetus”
Valo syntyy liikkeestä. Ja joskus liike alkaa siitä, että joku jää seisomaan rinnalle.
Aulikki Lumivaarasta
Haluatko lisää satuja? Tutustu näihin!
