Satu: «Riekko»
Kauan sitten, Pohjois-Suomessa, valtavan tunturin juurella, asui nuori poika nimeltä Aaro. Hän oli seikkailunhaluinen ja rakasti luontoa. Jokainen aamu herätessään hän kuunteli metsän ääniä, lintujen laulua ja tuulen huminaa puissa.
Erityisesti häntä kiehtoi riekko, pohjoisen metsäkanalintu, jonka riekon ääni kantoi kevätaamuissa kuin pehmeä kurnutus. Moni sanoi riekon olevan metsän henki.
Eräänä päivänä Aaro päätti lähteä retkelle tutustumaan riekon elämään. Hän pakkasi reppuunsa eväitä, vesipullon ja isänsä vanhan kiikarin. Hänen äitinsä sanoi: «Muista aina kunnioittaa luontoa ja sen asukkaita.» Aaro nyökkäsi ja lähti innokkaana matkaan.
Metsän siimeksessä Aaro näki monia eläimiä; oravia kiipeämässä puiden oksille, jäniksiä hyppimässä pensaikoissa ja valtavia hirviä kauempana. Kaikki nämä eläimet olivat hänen ystäviään, mutta riekko oli edelleen piilossa.
Aaro ajatteli, miten riekot sulautuvat maisemaan kuin talven lumi ja kesän kanerva.
Aaro istui alas suuren kuusen alle odottaen kärsivällisesti.
«Missä sinä olet, kaunis riekko?» hän kysyi hiljaa itseltään. Juuri silloin, kun hän sulki silmänsä kuunnellakseen ympärillään olevia ääniä, hän kuuli pehmeää rapinaa läheltä – ja aivan rapinan seasta kuului hiljainen riekon ääni, lempeä kurnutus kuin purojen kuiske. Hän avasi silmänsä nopeasti ja näki sen – upean riekon seisomassa kauniina lumisella maalla.
«Oi! Riekko!» Aaro huudahti innoissaan. Lintu nosti päänsä ja katsoi Aaroon kirkkailla silmillään. «Miksi sinä seuraat minua?» se kysyi pehmeällä äänellä.
Aaro hämmästyi. «Sinä osaat puhua? Olen etsinyt sinua koko päivän!»
«Me riekot olemme metsän salaisuuksia,» lintu vastasi lempeästi. Oksalta kuului viisas huhuilu: pöllö Olli seurasi heitä varjojen lomasta. «Muista, Aaro,» pöllö sanoi rauhallisella äänellä, «riekko elää metsissä ja soilla, kun taas kiiruna asustaa tuntureilla. Riekot vaihtavat valkoisen talvipuvun ruskeaan kesällä – metsän suojaväri on niiden taika.»
Aaro kuunteli tarkasti ja hymyili, sillä hän ei ollut koskaan ennen tiennyt tätä eroa.
«Mutta varo!» riekko lisäsi lempeästi. «Metsässä on vaaroja, joita ei nähdä heti.»
Samalla hetkellä tuuli nousi voimakkaasti, ja Aaro tunsi kylmän väreen selässään. Kauempana näkyi iso varjo liikkuvan metsässä – susi oli lähestymässä! Se näytti nälkäiseltä ja vaaralliselta.
«Pakene!» riekko huusi ja nousi ilmaan siivet levittäen kuin taivaan halkija. Mutta Aaro ei voinut vain paeta; hän tiesi että riekolla oli kiire päästä turvaan eikä sillä ollut aikaa auttaa häntä.
«Odota! Minun on pakko auttaa sinua!» Aaro huusi takaisin viittoen kättä.
Susi tuli lähemmäksi ja yhtäkkiä sen katse kohtasi Aaroon intensiivisesti. Poika alkoi miettiä äitinsä neuvoa luonnon kunnioittamisesta – ehkä he voisivat selvitä yhdessä? Hän muisti myös hän muisti myös villiyrttireseptin, jonka hänen isoäitinsä oli opettanut hänelle; he voisivat käyttää sitä pelastaakseen itsensä!
«Niinpä niin,» Aaro ajatteli kirjaimellisesti «rikkautemme». Hän ryömi nopeasti metsän aluskasvillisuuden alle keräten marjoja ja yrttejä ympäriltään samalla kun susi haisteli ilmaa etsien häntä.
«Tuolla on!» susi murisi itsekseen.
Riekko lensi alas suoraan Aaroon viereen; se ymmärsi pojalle olevan aika toimia! «Mitä aiot tehdä?» lintu kysyi vieläkin hämmentyneenä siitä kuinka rohkea nuori poika saattoi olla.
Aaro otti syvän hengityksen ja sanoi: «Luonto opettaa meille kaikkea – jopa vihamielistä susia voi ymmärtää.» Sitten hän viskasi maahan keräämät marjat suteen päin saadakseen sen huomion kiinnitettynä niin pitkälle kuin mahdollista jotta he voisivat paeta yhdessä sivuun piiloutumiseen luontoon!
Susi pysähtyi nuuhkimaan marjoja ja unohti hetkeksi saaliin. Se antoi Aarolle ja riekolle aikaa väistyä rauhassa syvemmälle kuusikon varjoon. Näin Aaro sai mahdollisuuden paeta kokonaan ja huokaisi helpotuksesta!
«Katsos,» riekko virnisti hyvillä mielin nähdessään onnistumisen viimeinkin!
“Neuvot ovat tärkeitä,” totesi poika hymyillen hyväntuulisesti heidän pelastumisestaan.
Heidän palatessaan lentävän linnun kanssa pois metsästä – jalkansa keveinä lumisella polulla – he huomasivat valon loistavan tähtitaivaalta kuin unessa!
«Etkö haluaisi tulla meidän mukaamme?» lintu kysyi kaiken koetun jälkeen peläten toivoiko joku yhä jotain muuta?
«Tietenkin,» Aarolle tämä mahdollisuus tuntui olevan enemmän kuin koskaan aikaisemmin ansaittua ystävyyttä luonnolle sekä niille asioille joita sillä todella merkitsee – perheelle sekä sydämelle!
Kun heidän polkunsa erkanivat lopulta kasvavasta kuusimetsiköstä ulos auringonnousuun matkatessa saapuivat jo ensimmäiset valonsäteet ilmoittamaan uuden aamun alkamista…
Opetus: «Riekko»
Kun heidän polkunsa viimein erkanivat kuusimetsikön suojasta, auringon ensimmäiset säteet ilmoittivat uuden aamun alkaneen.
Aulikki Lumivaarasta
Unien metsän portti
Kanalintu
Ketunpoika
Hopeasiipi-Variksen Matka
Pehmeä sammalpolku
