Satu: «Salainen polku kulkee sydämen ja taikuuden välillä»
Olipa kerran kaukaisessa Suomessa, missä metsät olivat tiheitä ja järvet kimaltelivat kuin tähdet auringonlaskussa, pieni kylä nimeltään Lummela. Kylän keskellä, vanhan tammen juurella, asui nuori tyttö nimeltä Aino. Hän oli utelias ja rohkea, aina valmiina tutkimaan maailman salaisuuksia.
Aino vietti päivät ystävänsä Eeron kanssa, jonka nauru soi kirkkaana metsän siimeksessä. Heidän leikkejään varjosti kuitenkin vanha legenda salaisesta polusta, joka väitettiin kulkevan sydämen ja taikuuden välillä. Tarinan mukaan vain ne, jotka uskoivat sydämensä puhtauteen ja taikuuden voimaan, pystyivät löytämään polun.
Eräänä päivänä Aino ja Eero päättivät lähteä etsimään tätä mystistä polkua. He pakkasivat mukaansa eväitä; marjoja, leipää ja juomaksi kirkasta vettä läheisestä lähteestä. «Usko minua, Aino», Eero sanoi innokkaasti. «Jos me vain yritämme tarpeeksi kovasti, löydämme sen!»
Metsässä tuuli puhalsi kevyesti puiden latvoissa kuin ikivanha laulu. Aurinko värjäsi taivaan pinkillä ja kullalla. Lapset kulkivat yhdessä pitkin polkua, joka kiemurteli syvemmälle metsään. Yhtäkkiä he kuulivat outoa ääntä — kuin laulu olisi kantautunut kaukaa.
«Kuuleeko joku muu tämän?» Aino kysyi hätkähtäen. «Se kuulostaa niin… maagiselta.» Eero nyökkäsi vakavana ja he päättivät seurata ääntä. Pian he saapuivat avaralle clearingille, missä valtava vesiputous roihusi hopeisena auringon valossa.
Eero kumartui ottamaan kiven käteensä. «Mikä tämä on? Tämä ei ole tavallista kiveä.» Kiven pinnalla tanssivat valonsäteet kuin pienet tähdet. Kun Aino kosketti kiveä sormellaan, hän tunsi äkillisen energian virtaavan lävitsensä.
Yhtäkkiä heidän ympärillään alkoi tapahtua ihmeellisiä asioita; kukat alkoivat kukkia kauniimmin kuin koskaan ennen ja linnut lauloivat ylimääräisiä sävelmiä puiden oksilla. «Tämä täytyy olla taikuutta!», Aino huudahti riemuiten.
Kuitenkin ilo kääntyi nopeasti epäilyksi kun tumma varjo laskeutui clearingin ylle — vanha noita nimeltä Mara ilmestyi paikalle hänen silmänsä loistaen vihaa. «Miksi te uskallatte häiritä minun valtakuntaani?» hän karjaisi tavalla, joka sai ilman tuntu seisahtuvan.
Aino otti rohkean askeleen eteenpäin: «Me haluamme vain ymmärtää tätä paikkaa ja sen kauneutta.» Noidan katse pehmeni hetkeksi ennen kuin se muuttui jälleen ankaraksi.
«Kauneus ei ole ilman hintaa,» Mara sanoi matalalla äänellä. «Jos todella haluatte tutkia tätä maailmaa, teidän täytyy ensin kohdata pelkonne ja todistaa sydämienne puhtaus.»
Eero katsoi Ainon silmiin: «Olemme valmiita.» He eivät voineet tietää mitä haasteita heiltä vaadittaisiin, mutta heidän ystävyytensä oli vahva perusta kaikelle.
Noita heilutti sauvaansa ja hetken kuluttua edessään seisoi sokkeloinen labyrintti täynnä esteitä; pelottavia varjoja sekä pulmallisia arvoituksia jokaisella kulmalla.
«Teidän täytyy ylittää kolme koettelemusta,» Mara selitti vakavasti.
«Muistakaa aina: rakkaus on voima mikä johdattaa teidät perille.»
Ensimmäinen koettelemus oli pelon kohtaaminen — pimeydessä leijuvat varjot yrittivät estää heitä etenemästä eteenpäin. Yhdessä pitäen toisiansa käsistä Aino sanoi: “Emme pelkää! Me olemme yhdessä!” Ja niin he tuntevat pelon katoavan vähitellen.
Toinen koettelemus haastoi heidän empatiansa; he löysivät tiellään loukkaantuneen eläimen — pienen oravan joka tarvitsi apua parantumiseen. He käyttivät aikaisemmin oppimiaan taitoja hoitaakseen sitä lempeydellä ja välittämällä; elävä esimerkki siitä mitä tarkoittaa olla ystävä.
Kun orava parani kiittäävänsä takaisin tervehtimällä ystäviä iloisesti palaten luonnon syliin.
Lopuksi kolmas koettelemus testasi heidän uskollisuuttaan; lähellä aaltoilevaa järveä seisoi imelä keinutuoli odottaen vieraitaan mutta sen takana piileskeli harmaapukuinen noidan palvelija valmis viettämään mielenkiintoisia hetkiä – houkuttelemaan heidät unohtamaan kaiken miksi olivat tulleet.
«Nuo ovat vain illuusioita,» Aino huomautti tukien vaikeinta päätöstä vahvuudellaan uhrautuen heidän yhteiselle matkalleen.
Kun viimeinen haaste oli suoritettu onnistuneesti lasten sydämissä syttyi liekki — uusi ymmärtämys itsestään ja maailmasta ympärillään!
Noida hymyili ensimmäistä kertaa: “Olette todistaneet arvonne,” hän sanoi hiljaa hyväksyen heidän voittonsa juuri saavuttamastaan paikasta varten.
«Taikuri voi myös päästä vapauteen sitoutuen aidosti omaan itseensä!»
Aino puristi Eeron kättä tiukasti mutta myös intohimoisesti katsellen juuri syntyneitä kykyjä ulkopuolellaan erilaisin mahdollisuuksin kuten polku sinisen kiven kautta siirtymisen uudelle tasolle liikkuessaan ihmeellisiin seikkailuihin miten ennalta-arvaamattomiin tilanteisiin luovuudesta johtuen.
He kiittävät noitaa tästä tärkeäst käynnistä joka opetti jotakin suurta itsestänsä ystävyyden merkityksen lisäksi – että sydän voi avata portit taikuuteen mutta se vaatii vaivannetta kartuttaakseen.
Opetus: «Salainen polku kulkee sydämen ja taikuuden välillä»
Tämä tarina opettaa meille että todellinen taikuus löytyy sisimmästämme – uskollisuudesta ystävillemme sekä rohkeudesta kohdata omat pelkomme.”
