Satu: «Suden silmät pimeässä»
Kaukana Pohjolan metsissä, missä puut kuiskivat tarinoita ja tähdet tanssivat taivaalla, asui nuori poika nimeltä Akseli. Hän oli seikkailunhaluinen ja utelias, aina valmis tutkimaan luontoa ympärillään. Eräänä iltana, kun kuu valaisi talven valkoista peitettä, Akseli päätti lähteä kävelylle läheiseen metsään. Hän oli kuullut vanhemmiltaan tarinoita susista, jotka vaelsivat yön pimeydessä – niiden silmät loistivat kuin kaksi kirkasta tähteä.
«Miksi pelätä susia?» Akseli ajatteli itsekseen. «Ehkä ne ovat vain ystäviä, jotka odottavat oikeaa hetkeä kohdata ihmisiä.» Hän pukeutui lämpimiin vaatteisiin ja otti mukaansa vanhan taskulampun.
Metsässä Akseli tunsi itsensä pieneksi ja suurten puiden varjojen alla hänellä oli vain lampun valo turvanaan. Ympärillä kuului öisiä ääniä: tuulen huminaa, kaukaisia linnunlauluja ja jopa pienen purojen solinaa. Yhtäkkiä hänen sydämensä alkoi lyödä nopeammin; hän näki jotakin liikkuvan pimeydessä.
«Onko se susi?» hän mietti jännittyneenä. Hän suuntasi lampun valoa kohti liikettä ja paljastui suuri harmaa susi seisomassa puun juurella. Susin silmät hohtivat kuin hopeiset kivet.
«Älä pelkää», susi sanoi rauhallisesti. «Minä olen Lumikki, metsässä vaeltava sielu.»
Akselin suu avautui yllätyksestä. «Susi osaa puhua?» hän kysyi epäuskoisena.
«Kyllä,» Lumikki vastasi lempeästi. «Olen täällä suojellakseni metsää ja sen asukkaita. Olen nähnyt sinut monta kertaa ennenkin.»
Akseli tunsi outoa rauhoittumista susin läsnäolosta. «Miksi minä en ole nähnyt sinua aiemmin?» hän kysyi.
«Koska olet etsinyt minut vain pelon kautta», Lumikki sanoi hiljaa. «Mutta nyt kun uskallat tulla lähemmäksi, voimme jakaa salaisuuksia.»
Poika astui lähemmäksi ja he alkoivat keskustella syvistä asioista elämästä, luonnosta ja ystävyydestä. Lumikki kertoi Akselille metsässä elävistä eläimistä ja heidän vaikeuksistaan talven aikana: kuinka kylmä sai monet eläimet kamppailemaan ravinnosta.
«Aina ei voi selvitä yksin», Lumikki jatkoi vakavasti, “vaan on tärkeää auttaa toisia.” Akselin mielessä heräsi ajatus: miten hän voisi auttaa metsän eläimiä?
«Voisin tuoda teille ruokaa!» Akseli ehdotti innokkaasti.
«Niin voitkin,» Lumikki hymyili vihreine silmineen. «Mutta ei riitä, että tuot ruokaa kerran; tarvitset suunnitelman auttaaksesi meitä kaikessa pimeydessä.»
Keskustelun jälkeen he sopivat tapaavansa joka ilta, jotta Akseli voisi kerätä keittiöstä apua – kuivattuja marjoja, siemeniä ja muuta syötävää – sekä jakaa tarinoita keskenään iltaisin.
Aikojen kuluessa ystävyys heidän välillään syveni entisestään; he jakoivat unelmia ja toiveita tulevasta keväästä sekä puhuivat haasteista, joita jokainen kohtasi omalla tavallaan. Mutta eräänä iltana Lumikki tuli huolestuneena takaisin tapaamispaikalleen.
«Suden lauma on vaarassa», se ilmoitti pelokkaasti. «Rikkaita metsästysalueita etsitään tällä hetkellä; joku aikoo vahingoittaa meitä!»
Akselin sydän alkoi pamppailua jälleen pelosta – mutta yhdessä he tiesivät heidän on tehtävä jotain estääkseen tämän uhkan toteutumisen. He kokoontuivat metsän eläinten kanssa suunnittelemaan strategiaa: mitä tehdä?
“Meidän täytyy osoittaa ihmisille metsän kauneus”, Akseli ehdotti rohkeasti. “Jos he ymmärtävät sen arvon, eivät he halua vahingoittaa sitä!”
Yhdessä eläimet alkoivat valmistella näyttävää esitystä värikkäiden kukkien keskellä kehykseen kauniista maisemasta; linnut lauloivat harmoniaa ja rusakot tanssivat keveinä kuin tuuli lauhkeassa kesässä.
Kun metsästäjät saapuivat seuraavana päivänä, he hämmestyivät näkemästään: luonnon voima esittäytyi voimakkaana oppaana; eläinten yhteistyö toi aidoille tunteille kyyneleet silmiinsä.
«Saatamme ymmärtää virheemme», yksi metsästyksen johtajista tunnusti liikutettuna. He jättivät paikan rauhaan – tämä kauneus ansaitsi suojelua eikä vahingoittamista.
Ja niin tapahtui muutos: ihmiset alkoivat kunnioittaa metsää enemmän kuin koskaan aiemmin; lapset oppivat sen kauneudesta koulussa ja kaikki löysivät uusia tapoja elää harmoniassa luonnon kanssa.
Kaiken tämän ylle leijui uusi ystävyys – sellainen joka ylitti rodut sekä lajit samalla tavalla kuin pohjoinen taivas yhdistää tähdet toisiinsa yösaikaan.
Akseli ja Lumikki jatkoivat retkiään metsiin vuosien varrella; he kasvoivat yhdessä kuten ikivihreät puut ympärillään sekä jakoivat kokemuksia elämän kaikissa vaiheissa tuohtoina yllättävien seikkailujen muodossa aina sydämessä säilyvän luonnon kunnioituksen myötä aina pimeimmissä yön hetkissäkin.
Opetus: «Suden silmät pimeässä»
Tämä tarina opettaa meille yhteisön voiman merkityksen sekä luonnon kunnioituksen tärkeyden – sillä yhdessä voimme luoda valoa myös synkimmissä hetkissä.
