Satu: «Sumun verhoama polku»
Kauan sitten, kaukaisessa Suomessa, syvällä ikivihreiden metsien sydämessä, oli polku, jota peitti tiheä sumu. Tämä polku, jota kutsuttiin Sumun verhoamaksi poluksi, oli tunnettu vain harvoille ja valituille. Se kätki sisälleen salaisuuksia ja tarinoita, jotka olivat kulkeneet suusta suuhun sukupolvien ajan.
Eräänä aamuna nuori tyttö nimeltä Aino päätti tutkia tätä salaperäistä polkua. Hän oli kuullut vanhemmiltaan tarinoita metsän hengetystä ja kimmeltävistä järvistä, mutta ei ollut koskaan nähnyt niitä omin silmin. «Miksi en voisi olla se, joka löytää nämä ihmeet?» hän mietti itsekseen.
Aino pukeutui lämpimästi, otti mukaansa pienen repun ja astui ulos kotiovestaan. Metsän tuoksu täytti hänen keuhkonsa heti ensiaskeleilla. Hento tuuli kuiskaili puiden välissä kuin kutsuen häntä seuraamaan sen matkaa. «Miksi me aina pelkäämme sitä, mitä emme tunne?» hän kysyi itseltään.
Kun Aino saapui Sumun verhoamalle polulle, hän huomasi sumun olevan niin tiheää, että se näytti elävän omaa elämäänsä. «Onko tämä todella totta?» hän henkäisi ihmetellen samalla kun teki ensimmäisen askeleensa sumuun. Polku mutkitteli eteenpäin kuin se olisi halunnut kertoa Ainolle kaikki salaisuutensa.
Yhtäkkiä Aino huomasi jotain liikkuvan sumussa. Se oli pieni eläin – lumottu hiiri nimeltä Otso, joka piti huolta metsästä. Otso katsoi Ainoa suurilla säihkeillä silmillään ja sanoi: «Tervetuloa! Olet rohkea kulkija! Miksi olet täällä?»
Aino vastasi ujosti: «Halusin nähdä metsän kauneuden ja sen salaisuudet.»
Otso nyökkäsi ymmärtäväisesti. «Monet pelkäävät sumua, mutta se on vain metsäntuntuinen ystäväsi.» Hän johdatti Ainon eteenpäin polkua pitkin ja kertoi tarinoita metsän asukkaista – karhuista, jotka tanssivat kuutamolla ja linnuista, jotka lauloivat unelmia.
Polun varrella he kohtasivat myös muita ystäviä: viisas pöllö nimeltään Väinö, joka tiesi kaiken luonnosta; ja suloinen pupu nimeltä Liisa, joka opetti Ainolle metsän kasveista. Yhdessä he nauttivat auringonpaisteesta pilvien raoissa, tunnustelivat sammalta ja ihmettelivät purojen solinaa.
Mutta yhtäkkiä heidän rauhallinen seikkailunsa keskeytyi jylhällä äänellä; tiheämpi sumu alkoi kerääntyä ympärilleen kuin uhkaava myrsky. «Mikä tämä on?» Aino kysyi peloissaan.
«Se on pohjoistuulen voima,» Väinö vastasi vakavasti. «Jos emme saa päivänvaloa takaisin ennen illan tuloa, koko metsä voi jäädä ikuisesti sumuun.»
Ainon sydän alkoi sykkiä nopeammin. «Miten voimme estää sen? Meidän on toimittava yhdessä!» hän huudahti päättäväisesti.
He miettivät hetken ennen kuin päättivät rakentaa valo-ongelman ratkaisemiseksi yhteisöllisen kynttilätalon lähellä avointa järveä. He keräsivät metsästä oksia ja lehtiä sekä kaivoivat maasta yrttejä saadakseen aikaan taianomaisen valonlähteen.
Kun aurinko alkoi laskea horisonttiin punertavalla valollaan, he sytyttivät kynttilät heidän rakentamassaan talossa ja lausuivat yhdessä loitsuja luonnon hyväksi: “Anna meille valo!” Heidän äänensä yhdistyivät metsän harmoniseen kuoroon.
Ja sitten tapahtui ihme! Sumu alkoi väistyä lahden äärellä kuin näkymättömät ovet avautuisivat kohti aurinkoa. Valo sai voimaa Ainon rohkeudesta sekä kaikkien ystävien yhteistyöstä.
Viimein sumu väistyi täysin paljastaen uskomattoman kauniin järven – kirkasta vettä kuin kristallia kauniissa kehyksetön maisema – täydellisen sininen taivas peiliinsä astiankaltaisesti heijasti kaikkea ympärillään olevaa kauneutta.
Aino katsoi ympärilleen haltioituneena ystäviensä kanssa hymyillen: “Me teimme sen! Yhdessä!”
“Yhteistyö on vahvin voima,” Otso sanoi ylpeänä ja nieli äkillisiä kyyneliään riemustaan.
Kun aurinko laski viimeisen kerran järven ylle kultaisella valollaan, Aino tiesi oppineensa jotain tärkeää: luonto ei ollut vain paikka – se oli myös yhteys ihmisten välillä sekä kunnioituksen arvoinen seikkailu!
Opetus: «Sumun verhoama polku»
Luonto opettaa meille arvokkaita asioita; yhteistyön voiman sekä kunnioituksen sitä kohtaan – kunhan muistat astua rohkeasti eteenpäin sumustakin.
