Satu: «Suomalainen susi ja lumihiljaisuus»
Kaukana, syvällä Suomen metsissä, jossa puut kurottuvat korkealle taivasta kohti ja lumi peittää maan kuin pehmeä valkoinen huopa, asui sudenpentu nimeltä Aino. Hänen turkkinsa oli hohtavan harmaa, ja silmät loistivat kuin tähdet kesäyönä. Aino oli utelias ja rohkea, mutta samalla myös hieman arka; hän tunsi itsensä usein yksinäiseksi suuressa metsässä.
Eräänä kylmänä talvipäivänä, kun aurinko vain hädin tuskin pilkisti paksujen pilvien välistä, Aino päätti lähteä seikkailuun. Hän käveli pitkin lumista polkua, joka kulki läpi ikivanhojen kuusien. «Miksi kaikki ovat niin hiljaa?» hän mietti itsekseen. «Missä kaikki muut eläimet ovat?»
Yhtäkkiä Aino kuuli heikkoa ääntä jostain kaukaa – se muistutti laulua, mutta siitä puuttui riemu. Uteliaana hän seurasi ääntä ja löysi itsensä aukealta paikasta järven rannalla. Järvi oli jäätynyt ja sen pinta kimalteli kuin miljoona timanttia auringonvalossa. Mutta järven toisella puolella seisoi suuri naarassusi nimeltään Lumi.
«Aino!» Lumi huudahti iloisesti ja hyppäsi yli jäätyneen järven. «Olen etsinyt sinua! Meidän on puhuttava tärkeistä asioista.»
«Miksi olet täällä? Mitä tapahtuu?» Aino kysyi hätääntyneenä.
«Kuulehan,» Lumi aloitti vakavana. «Metsässä on joku vaara. Ihmiset ovat tulossa rakentamaan mökkejä tänne, ja se tarkoittaa meidän elinympäristömme tuhoamista.»
Ainon sydän valtasi pelko. «Mutta me emme voi antaa heidän tehdä niin! Meidän on pysäytettävä heidät!»
«Juuri niin,» Lumi vastasi päättäväisesti. «Meidän on kerättävä apuvoimia muilta metsän eläimiltä. Yhdessä voimme näyttää ihmisille, että tämä metsä on meille pyhä paikka.»
He alkoivat matkata ympäri metsää kutsuen yhteen kaikenlaisia eläimiä: oravia, kettuja, hirviä ja jopa vanhan viisaan pöllön nimeltään Mette. Jokainen heistä liittyi mukaan tähän tärkeään tehtävään.
«Teidän täytyy auttaa meitä puolustamaan kotiamme!» Aino julisti kokoontumisessa suuren tammen alla. Kaikki eläimet nyökkäsivät vahvasti päätään.
Kun ilta alkoi laskeutua ja tähdet syttyivät taivaalle, elämä metsässä tuntui muuttuvan voimakkaaksi yhteisöksi; ystävyys kukoisti kaikkialla ympärillä. Mutta ihmisten saapuminen lähestyi – ne olivat jo asettaneet telttoja lähelle metsän reunaa.
«No niin,» Lumi sanoi viimeisen kokouksen aikana ennen taistelua. «Jos olemme vahvoja yhdessä, voimme estää heitä tulemasta sisälle.»
Seuraavana aamuna eläimet odottivat varjoissa valmiina hyökkäämään ihmisten kimppuun rauhallisesti mutta päättäväisesti.
Kun ihmiset alkoivat raivata puistoaan alas puiden rysähdellessä maahan, Aino astui esiin ensimmäisenä rakkaudestaan kotiinsa: «Pysähtykää! Tämä metsä ei ole teidän rakennuspaikka!”
Ihmisten silmät laajenivat yllätyksestä – he eivät olleet koskaan nähneet sutta näin lähellä ihmisten maailmaa ennen.
«Eihän tässä ole mitään väärää», yksi nuori mies sanoi myötätuntoisesti astuen eteenpäin joukosta.
«Me haluamme vain elää rauhassa tässä kauniissa luonnossa,» lisäsi toinen nainen äänessään lämpö ja ymmärtämys.
Elävät keskustelut syntyivät sudenpennun kasvaessa sydämessään toivoa siitä, että vaikka ihmiset olivat eri lailla luoneet maailmansa, he voisivat ymmärtää luonnon kauneuden arvon.
Lopulta pitkä keskustelu saattoi näkyvästi muuttaa ihmisten mielenmaisemaa: tämän metsäalueen tulisi olla suojattu kaikilta rakennusprojekteilta tulevaisuudessakin!
Aina tuskin uskoi korviaan – he olivat voittaneet! Iloiset eläimet juhlivat yhdessä ystävyyden voittoa uuden suvaitsevaisuuden hengessä ihmisissä.
Kotiin palatessaan Aino tunsi itsensä sankariksi; hänelle ei ollut enää tuntematonta lumihiljaisuutta – sen sijaan hänelle oli nyt tunnussana voima yhdistyvästä luonnosta ja ystävyydestä.
Opetus: «Suomalainen susi ja lumihiljaisuus»
Kun ystävyys voittaa pelot, uusi maailma avautuu kaikenlaisten olentojen edessä; yhdessä sydämissämme voi löytyä rauha metsän syvyyksistä aina lumihiljaisuuteen asti.
