Satu: «Sydän joka ei pelännyt pimeyttä vaan unohtamista»
Kaukana pohjoisen tuntureiden takana, syvällä kauniissa metsissä, asui nuori tyttö nimeltä Aino. Hänellä oli sydän, joka sykki rauhallisesti mutta voimakkaasti. Aino oli erityinen; hänen sydämensä ei koskaan pelännyt pimeyttä, mutta se pelkäsi unohtamista. Hän vietti aikansa vaeltaen metsissä, joista kuuli vanhoja tarinoita ja lauluja, joita tuuli kuljetti puiden latvojen läpi.
Eräänä iltana, kun aurinko laski horisonttiin ja taivas värjäytyi purppuranpunaiseksi, Aino huomasi jotain outoa. Pimeyden saapuessa metsä alkoi humista ja kuiskata kuin se olisi elävien sielujen valtakunta. “Miksi olet täällä?” kysyi pehmeä ääni varovasti. Se oli Suvi, metsän henki, joka suojeli luontoa kaikilta vaaroilta.
“Aion kerätä muistoja”, Aino vastasi rohkeasti. “En halua unohtaa näitä hetkiä.” Suvi katsoi häntä tarkasti ja nyökkäsi ymmärtävästi. “Muistot ovat tärkeitä, mutta niiden säilyttäminen vaatii voimaa.”
Pian yöhön ilmestyi varjoja – ne olivat muistojen haamuja. Ne leijailivat ilman halki ja hymyilivät surullisesti. “Meitä on liian monta”, sanoi yksi haamu nimeltä Juhani. “Olemme unohtuneet aikojen saatossa.” Aino tunsi heidän tuskansa ja päätti auttaa heitä löytämään rauhan.
“Kuinka voin auttaa teitä?” hän kysyi epätoivoisena. Juhani katsoi häntä silmiin: “Jos löydät kadonneen muistimme, voimme vapautua.” Tämä muistojen aarre sijaitsi syvällä pimeimmissä metsissä – paikassa, jota kukaan ei uskaltanut lähestyä.
Aino katsoi Suvia: “Olen valmis! En pelkää pimeyttä!” He lähtivät yhdessä matkalle kohti tuntemattomia metsiä, ja Suvi johdatti heidät muinaisten puiden välitse, joiden oksat näyttivät tukeutuvan toisiinsa kuin vanhat ystävät.
Yöllä tähdet loistivat kirkkaammin kuin koskaan ennen. Yhtäkkiä tuuli nousi myrskyiseksi ja taivaalle nousi sumuinen usva. Ystävyys testattiin äärimmilleen; mutta Ainon sydän pysyi vahvana. “Älä pelkää”, hän sanoi Suville ja muille haamoille rohkaisevasti. “Yhdessä olemme voimakkaampia!”
He saapuivat lopulta paikkaan, missä kaikki muistot olivat kätkettyinä ikivanhaan kiveen. Se oli suuri kivimuodostelma täynnä merkkauksia menneistä ajoista – tarinoita rakkaudesta ja ystävyydestä, mutta myös surusta ja eristyksestä.
“Missä on kadonnut muistoni?” huusi Juhani epätoivoisesti kivelle. Äkkiä kivi alkoi kiiltää hopeisena valona kun Aino sulki silmänsä ja keskittyi sydämensä tahtiin. Valo syttyi kirkkaammaksi joka kerta kun hän ajatteli rakkaitaan – perhettään, ystäviään sekä hetkiä jotka toivat hänelle iloa.
Lopulta valo räjähti ulos kiven sisältä kuin auringonsäteet keväällä; haamut alkoivat tanssia ympärillä iloisina uudesta vapaudestaan. Heidän naurunsa täytti metsässä olevan hiljaisuuden: se oli ääni muistoista heräämisestä!
Kun kaikki olivat löytäneet oman paikkansa maailmassa jälleen kerran, Aino tajusi jotakin tärkeää – vaikka muistot voivat kadota tai muuttua ajan myötä, sydän pystyy aina pitämään ne elossa omassa muodossaan.
“Nyt tiedämme,” sanoi Suvi hymyillen lempeästi ”etteivät unohdukset ole pelkästään synkkää pimeyttä; niihin liittyy aina mahdollisuus uusiin alkuun.”
Aino palasi kotiin kirkastuneena kokemastaan; nyt hän tiesi miten tärkeää oli jakaa rakkaudellisia hetkiä muiden kanssa eikä antaa pelon estää häntä kokemasta elämän kauneutta.
Hänen kykynsä nähdä valoa pimeydessä kasvoi entisestään: jokainen askel metsässä tuli merkityksellisemmäksi kuin koskaan ennen.
Opetus: «Sydän joka ei pelännyt pimeyttä vaan unohtamista»
Älä anna pimeyden masentaa sinua; sen sijaan etsi valoa sydämestäsi ja pidä muistojasi elossa rakkauden avulla.
