Satu: «Taikapuun siemen joka kasvoi hiljaisesta laulusta»
Kaukana pohjoisessa, missä taivaanrannassa aurinko tanssii keskiyön auringon alla, seisoi vanha metsä, jonka puut kuiskivat salaisuuksiaan. Siellä asui nuori tyttö nimeltä Aino, joka oli tunnettu lahjakkuudestaan laulaa kauniita ja hiljaisia lauluja. Hänen ääneensä sekoittui metsän humina, ja jokainen säe sai puut nyökkäämään tahdissa.
Eräänä päivänä, kun Aino istui järven rannalla ihaillen peilityynyistä pintaa, hän huomasi jotain kiiltävää hiekassa. Se oli pieni siemen, jonka pinta hohti kuin tähden valo. «Mikä sinä olet?» Aino kysyi siemeneltä ja päätti ottaa sen mukaansa.
Ainon äiti kertoi tarinoita ikivanhoista puista, jotka saattoivat toteuttaa toiveita. Hän muistutti Ainolle myös siitä, kuinka tärkeää on kunnioittaa luontoa ja sen voimaa. Aino tunsi sydämessään, että tämä siemen oli erityinen – taikasiemen.
Joka ilta ennen nukkumaanmenoa Aino lauloi hiljaa siemenen vieressä. Hänen laulunsa olivat täynnä rakkautta ja unelmia; hänen äänensä vei kaikki huolet kauas pois. Pian hän huomasi siemenen alkavan itää. «Kasva nyt suureksi puuksi,» hän kuiskasi toiveensa hiljaisessa laulussaan.
Päivien kuluessa pieni itusakari kasvoi vähitellen suureksi puuksi. Sen lehdet olivat kuin vihreät jalokivet ja sen oksat kaartuivat taivaalle niin korkealle, että ne näyttivät koskettavan pilviä. Paikalliset asukkaat tulivat katsomaan ihmeellistä puuta, josta kuului aina Ainon laulu. Puun alla he kokoontuivat jakamaan tarinoitaan ja unelmiaan.
Mutta eräänä iltana taivas tummeni uhkaavasti; ukkonen jylisten lähestyi metsästä kuin suuri petoeläin. Eikä vain sää ollut huolestuttava – kylän pahat henget olivat heränneet jälleen eloon yrittämään tuhota kaiken kauniin.
«Meidän on suojeltava Taikapuuta!» huusi Aino epätoivoisesti ystävilleen, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen pelokkaina. Heidän silmissään näkyi pelko ja päättämättömyys.
«Niin,» sanoi Elina, Ainon paras ystävä. «Mutta miten me voimme estää heitä? Me olemme vain lapsia.»
«Ainoa aseemme on meidän laulumme,» vastasi Aino vakaasti. Hän viittasi Taikapuuhun, joka näytti vaikuttuneelta lasten päätöksestä seisoa yhdessä rauhan puolesta.
Lapset alkoivat laulaa – ensin varovasti mutta sitten yhä voimakkaammin; heidän äänensä nousi yhteen kuin suuri harmonia taivaalla. Laulu kantautui kauas metsien yli, vetäen mukanaan kaiken elävän voiman ympärillään.
Kun ukkonen iski ensimmäisen kerran maahan, lapset pitivät lujasti toisiaan kädestä ja jatkoivat laulamista vakaasti rinnakkain. Yhtäkkiä valtavat valkeat säteet loistivat puusta aivan kuin Taikapuu olisi itse päättänyt vastata heidän kutsuunsa.
Salama välkähti ja yhtäkkiä henkivartijat ilmestyivät: metsän eläimet – karhut, sudet ja jopa pienet oravat – seurasivat lastensa esimerkkiä ja liittyivät mukaan hurjaan riemulauluun. Puu alkoi loistaa kirkkaammin kuin koskaan ennen.
Raskaat pilvet alkoivat hajota tuulen mukana; paha hävisi äänten myötä. Ukkonen vaimeni viimein laulun voiman edessä – Ja hetken kuluttua taivas avautui kirkastuen täydellisesti siniseksi!
Kun viimeinen ääni hiipui lehvien huminaan, ei ollut enää pelkoa vaan rauhaa ja iloa koko metsässä sekä kylässäkin. Lapset ymmärsivät: heidän yhdistynyt äänensä oli riittävä suojelemaan kaikkea hyvää maailmassa.
«Teimme sen!» huudahti Elina riemuissaan puristaessaan Ainon kättä tiukasti.
«Saimme aikaan jotakin suurta,» sanoi Aino hymyillen samalla kun katsoi loistavaa Taikapuuta, joka nyt oli enemmän kuin vain puu – se oli symboli ystävyydestä ja rohkeudesta!
Kyläläiset alkoivat viettää juhlia Taikapuun alla; he tanssivat päiviä pitkät kohti tulevaisuutta täynnä toivoa eikä kukaan unohtanut vielä sitä hiljaista laulua…
Ja niin metsässä kaikui Ainon rakkaus ikuisesti auringonlaskun jälkeenkin.
Opetus: «Taikapuun siemen joka kasvoi hiljaisesta laulusta»
Rakkauden voima yhdistää meidät kaikkia; yhdessä me voimme kohdata haasteet sekä suojella kauneutta ympärillämme.
