Satu: «Tuulen lapsi ja majakka joka unohti valonsa»
Kaukana Pohjolan rauhallisissa metsissä, missä tuuli tanssi puiden oksilla ja tähdet loistivat kirkkaasti yössä, asui pieni poika nimeltä Ilmari. Hän oli Tuulen lapsi, ja hänen sydämensä sykki luonnon kauneudelle. Ilmari juoksi usein laajojen peltojen halki, seuraten tuulen kulkua, ja kuunteli sen kertomia tarinoita. Hänen paras ystävänsä oli vanha majakka nimeltä Valo, joka seisoi yksinäisenä meren rannalla.
Eräänä päivänä Ilmari huomasi, että Valon valo oli himmennyt. «Miksi et enää loista, ystäväni?» hän kysyi surullisena. Valo huokaisi ja sanoi: «Olen unohtanut, miten valoa annetaan. Meri on synkkä ja myrskyinen, enkä tiedä, kuinka tuoda takaisin kirkkaus.»
Ilmari päätti auttaa ystäväänsä. Hän otti mukaansa pienen kiven, joka oli saanut voimaa tuulelta. «Tämä kivi voi palauttaa valosi,» hän vakuutti. «Se täytyy kuitenkin puhdistaa rakkaudella ja ystävyydellä.» Yhdessä he alkoivat puhdistaa kiveä, ja Valon sydän alkoi lämmetä. Mutta pian heidän edessään nousi voimakas myrsky, joka uhkasi heitä.
«Meidän täytyy olla rohkeita!» Ilmari huudahti, kun tuuli ulvoen raivosi ympärillä. «Yhdessä voimme voittaa tämän!» Hän tarttui Valon käsivarteen, ja he seisoivat rinnakkain. Myrskyn keskellä Valo tunsi, että ystävyys ja rakkaus olivat voimakkaampia kuin mikään myrsky. Valo alkoi jälleen loistaa, kirkkaana kuin koskaan.
Myrsky rauhoittui, ja Ilmari ja Valo huomasivat, että he olivat yhdessä voittaneet pelon. Valon kirkkaus valaisi meren, ja kalat alkoivat tanssia sen säteissä. «Kiitos, Ilmari,» Valo sanoi liikuttuneena. «Olen löytänyt valoni uudelleen.»
Ilmari hymyili ja katsoi ystäväänsä. «Muista, että yhdessä voimme voittaa kaikki myrskyt.» He nauttivat kauniista yöstä, kun tähdet loistivat taivaalla ja meri kuiskasi rauhoittavia laulujaan.
Opetus: «Tuulen lapsi ja majakka joka unohti valonsa»
Ystävyys on valo, joka loistaa synkimmissäkin hetkissä; yhdessä voimme voittaa myrskyt ja löytää polkumme takaisin valoon.
