Satu: «Tyttö jonka hiuksissa kasvoi hopeisia sanoja»
Olipa kerran pieni kylä Suomen kauniilla järven rannalla, missä tuuli kuiskasi salaisuuksiaan puiden lehvissä ja aurinko tanssi veden pinnalla. Kylän keskellä asui tyttö nimeltään Sini, jolla oli erityiset hiukset; ne eivät olleet vain tavalliset hiukset, vaan niihin kasvoi hopeisia sanoja, jotka välkehtivät kuin tähdet yöllisessä taivaassa. Jokainen sana kertoi tarinan, jokainen lause kantoi mukanaan ikuisia viisauksia ja unelmia.
Sinin äiti, Anna, oli kylän taitava käsityöläinen. Hän vietti päivät kudontatöissä ja illat kertomassa satuja Sinin hiuksista. «Muistatko, että hiuksesi ovat lahja maailmalle?» Anna usein sanoi. «Ne voivat tuoda lohtua ja iloa niille, jotka niitä kuuntelevat.» Sinille tämä ajatus oli kuin taikavoima, joka sai hänet tuntemaan itsensä erityiseksi.
Eräänä aamuna, kun auringon ensimmäiset säteet alkoivat lämmittää maata, Sini päätti lähteä retkelle läheiseen metsään. Metsä oli täynnä elämää; linnut lauloivat riemuitsen aamun kunniaksi ja peurat hyppivät peltojen poikki. Sini juoksi polkuja pitkin nauttien luonnon kauneudesta, kunnes kohtasi vanhan tammen, joka näytti olevan niin suuri että sen oksat ulottuivat taivaaseen saakka.
Sini istahti tammen juurelle ja alkoi silittää hiuksiaan. Samalla hetkellä tuuli nousi ja sen mukana kantautui hänen korviinsa outo ääni – se kuulosti siltä kuin joku olisi kutsunut häntä. «Sini! Tule tänne!» kuului hiljainen kuiskaus. Uteliaana Sini nousi ylös ja seurasi ääntä syvemmälle metsään.
Metsässä oli kaunis valoa täynnä oleva aukio, jossa seisoi vanha noita nimeltä Vellamo. Hänellä oli pitkät harmaat hiukset ja vaaleansininen viitta joka hulmahteli tuulessa kuin järven pinta myrskyssä. «Tervetuloa, nuori tyttö,» Vellamo sanoi ystävällisesti hymyillen. «Olen odottanut sinua.»
«Minäkin olen iloinen nähdä sinut,» vastasi Sini hieman epävarmana mutta rohkaistuneena noidan lempeästä katseesta.
«Noita avasi sylissään pienen kirjan, jonka sivut olivat täynnä hopeisia sanoja kuin Sinin hiuksissa.» Nämä sanat tuntuivat elävän omaa elämäänsä kirjoittamalla uusia tarinoita ilmaan. «Sinulla on voimaa auttaa ihmisiä sanoillasi,» Vellamo jatkoi. «Mutta on olemassa yksi asia: sinun on opittava hallitsemaan niitä.»
Sini mietti hetken ennen kuin kysyi: «Miten minä voin oppia?»
«Noidan katse syventyi,» hän vastasi: «Kaikki alkaa sydämestäsi ja kaikesta mitä teet tämän lahjan kanssa.» Hän nosti kätensä taivasta kohti ja lausui: «Tarvitset opettajaa – Riemuhaltijan.»
Yhdessä he lähtivät etsimään Riemuhaltijaa läpi metsäisten polkujen ja kukkivien niittyjen kunnes löysivät hänet kirkkaan puron varrelta tanssimassa auringossa. Riemuhaltija oli iloinen olento; hän säihkui väreissä niin kirkkaina että ne huokuvat toivoa.
«Saatteko minut oppimaan?» kysyi Sini innokkaasti.
«Onko sinulla rohkeutta astua pelkojasi vastaan?» kysyi Riemuhaltija laulaen kevyesti.
Koulutus Riemuhaltijan kanssa ei ollut helppoa; se tarkoitti päivittäistä harjoittelua oman itsensä voittamiseksi ja muiden auttamiseksi osanotoilla. Monesti Sinin sanat epäonnistuivat tai jäivät sanomatta oikealla hetkellä; mutta jokaisen epäonnistumisen myötä hänen sydämensä kasvoi vahvemmaksi.
Eräänä päivänä kylässä tapahtui jotain kauheaa: suuri tulipalo uhkasi polttaa alas kaikki kodit ja metsät ympäriltä! Ihmiset juoksivat paniikissa etsien turvapaikkaa; kukaan ei tiennyt mitä tehdä.
Sini seisoi pelastustöiden keskellä katsellen hädänalaista tilannetta ympärillään – sydämessä raskaana pelko auttamatta jäämisestä mutta toivo kuitenkin kipinöiden silmissään kiiluen. Hän muisti noidan sanat: hänen lahjansa voisi olla avain tähän tilanteeseen!
«Nyt tai ei koskaan,» hän päätti itselleen ja juoksi keskustan aukioon roihuavien liekkien keskelle.
Kun hän saavutti paikkaa missä tuli riehui pahimmillaan, hän kääntyi kohti valtavaa tulimerta huutaen: «Sanani ovat voimakkaita kuten vesi! Rauhoitu!” Samalla hetkellä hänen hopeiset sanansa levisivät tuleen kuin vesipisarat sateessa.
Ihme tapahtui! Tuliliekit rauhoittuivat hetkessä; ne muuttuivat lempeiksi liekeiksi jotka alkoivat tanssia kuin riemuitsevat lapset auringon paisteessa – ne hellivät maanpintaa eikä mitään ollut enää vaarassa.
Kyläläiset seisoivat ällistyneinä katsoessaan kuinka tuli muutti muotoaan rauhaisaksi valoksi! He alkoivat laulaa yhdessä kiitoslaulua uudella toivolla rinnassaan — he ymmärsivät tämän olevan mahdollisuus aloittaa uusi elämä yhdessä Sinin kanssa.
Myöhemmin illalla Sini palasi kotiin väsyneenä mutta onnellisena. Anna äiti halusi tietää mitä oli tapahtunut: “Kerro minulle kaikki!”
“Äiti,” sanoi Sini hymyillen leveästi “minun hiuksissani olevat sanat ovat voimakkaampia kuin kuvittelin.”
He halasivat tiukasti toisiaan siinä tähtitaivaan alla – perhesiteet olivat entistä vahvempia nyt yhteisten seikkailujen jälkeen kuin koskaan aikaisemmin.
Ja niin kauniina yönä tähdet loistavat entistä kirkkaammin — kerrottuna sadut kulkiessaan suusta suuhun kylässä Suomen kauniissa maisemissa missä metsä susiti eri tavoin aina uudelleen yhdistäen ihmisiä keskenään..
Opetus: «Tyttö jonka hiuksissa kasvoi hopeisia sanoja»
Elämän suurimmat lahjat löytyvät usein sydämestämme; niiden avulla voimme luoda uusia tarinoita — hoitaa haavoja sekä jakaa toivoa näiden sanojen kautta.
Sumun verhoama polku
Kello joka soi vain kerran sadassa vuodessa
Lapin hiljaisuudessa seisoi kivi
Unipöllön Seikkailu
Ahma ja kadonnut riekon jälki
