Satu: «Unikukka ja hiljainen toive»
Kaukana Pohjolan metsissä, siellä missä järvet kimaltavat kuin hopeapinnat ja tuuli kuiskaa vanhoja tarinoita, asui pieni tyttö nimeltä Lumi. Hänen silmänsä olivat kuin siniset tähdet, jotka loistivat öisessä taivaassa, ja hänen sydämessään asui salainen toive, joka sai hänet kulkemaan syvemmälle metsään yhä uudelleen.
Eräänä aurinkoisena aamuna Lumi päätti lähteä seikkailuun. Hän pukeutui lämpimiin vaatteisiin, otti mukaansa pienen repun ja suuntasi kohti vanhaa ikimetsää. Metsä oli täynnä elämää; linnut lauloivat kauniisti, ja oravat juoksentelivat puiden oksilla. Lumi hengitti syvään raikasta ilmaa ja tunsi itsensä vapaaksi.
«Miksi et tule kanssani, ystäväni?» Lumi kutsui pientä ruskeaa oravaa, joka pysähtyi tutkimaan häntä uteliaana. «Minulla on salaisuus kerrottavana.»
Orava katsoi Lumin silmiin ja nyökkäsi innokkaasti. «Mikä se on? Minua kiinnostaa!»
Lumi painoi päänsä alas ja kuiskasi: «Unelmoin unikukasta – kukasta, joka kasvaa vain syvällä metsässä. Se on niin kaunis, että sen värit voivat valaa koko maailman valolla.»
Orava nauroi pehmeästi. «Se kuulostaa ihmeelliseltä! Mennään etsimään sitä yhdessä!»
Matka syvemmälle metsään vei heidät läpi tiheiden pensaiden ja korkeiden puiden. Aurinko siivilöityi lehtien läpi luoden kimaltelevia kuvioita maahan. He tapasivat monia eläimiä: ystävällisen ketun, joka johdatti heitä ohi sammalmättäiden ja varovaisen peuran, joka tarkkaili heitä kauempaa.
«Te etsitte jotain erityistä?» kysyi kettu hymyillen.
«Kyllä!» huudahti Lumi innostuneena. «Me etsimme unikukkaa! Oletko nähnyt sellaista?»
Kettu mietti hetken ja sanoi: «Kuulin tarinan eräästä paikasta täällä metsässä… Jos löydätte tien siihen paikkaan, voitte ehkä löytää unikukan.»
Sydän täynnä toivoa Lumi kiitti kettua. Matka jatkui yhä syvemmälle metsään kunnes he saapuivat suurelle järvelle. Vesi kimalsi auringossa kuin timantit.
«Miten me pääsemme toiselle puolelle?» Lumi kysyi epätoivoisena.
«Saan avukseni ystäviäni,» orava vastasi hymyillen. Pian rannalle ilmestyivät pienet vesisiilit ja ankat.
«Voimme auttaa teitä ylittämään järven,» yksi ankoista sanoi rohkeasti. Lumi tunsi ilon sydämessään; ystävyys voi tehdä mahdottomasta mahdollista!
Ylittyessään järveä lämmin tuuli puhalsi heidän kasvoilleen kuin kesäinen halaus. Rannalla odotti uusi maisema: valtavia kukkia kasvamassa pitkin polkuja – mutta ei unikukkaa missään.
Pian he saapuivat vanhalle puunjuurelle, jossa istui viisaan näköinen pöllö. «Miksi te olette täällä?» hän kysyi lempeällä äänellä.
«Etsimme unikukkaa!» Lumi vastasi riemuiten. «Onko sinulla tietoa siitä?»
Pöllö katseli heitä tarkkaavaisesti ja vastasi: «Unikukka on harvinainen aarre, joka löytyy vain niiltä, joilla on rohkea sydän ja puhdas tarkoitus.»
Lumi nielaisi kiihkeästi; tämä tuntui olevan viimeinen este heidän tielleen! Hän päätti kertoa pöllölle toiveensa – kuinka hän halusi nähdä kauneuden maailmassa ympäriinsä levittäytyvän.
«Olen valmis tekemään mitä tahansa saavuttaakseni unelmani,» hän sanoi vakavasti.
Pöllö nosti päätään ylöspäin näyttääkseen metsän polkua jonnekin kauas horisonttiin. «Seuraa polkua niin pitkälle kuin voit… Unikukka löytyy lopulta sieltä, missä sydämmesi on avoinna kaikelle kauniille.»
Kohdaten uusia haasteita matkan varrella – liukkaita kiviä jotka vaativat tasapainoa sekä korkeita pensaita jotka tarvitsivat suurta älykkkyyttä päästä yli – jokainen askel oli täynnä oppeja ystävyydestä sekä yhteistyöstä.
Lopulta he saapuivat korkealle kukkulalle juuri ennen auringonlaskua; siellä seisoi yksinäinen kukka – unikukka! Sen terälehdet hohtivat eri väreissä auringonvalossa kuin maaginen valo.
«Katso!» huudahti Lumi innoissaan juosten kukkaan luo. Kaikki eläimet seurasivat häntä hämmästys kasvoillaan.
«Tämä on uskomatonta!» orava sanoi liikuttuneena. Heidän kaikkien silmät täyttyivät kyyneleistä tämän kauneuden äärellä.
Lumi kumartui kukkaa kohti suljetuin silmin tehden hiljaisen toivomuksen omassa sydämessään: halu jakaa tämän kauneuden muiden kanssa – ei pelkästään itselleen vaan myös kaikille jotka kohtasivat vaikeuksia elämässään.
Kun hän avasi silmänsä taas kerran – unikukka alkoi säihkya vielä enemmän valoa ympärillensä kunnes kaikki ympärillä oleva alkoi hohtaa rauhallista kirkkautta – uskonnollista rauhoittumista jota ei voinut sanoin kuvailla!
«Haluatko jakaa tämän kauneuden kaikkien kanssa?» kysyi kettu lempeän vakavasti katsellen Lumin kasvoja.
«Kyllä,» Lumi vastasi vakaasti hymyillen samalla kun sydän lämpeni rakkaudesta kaikkia kohtaan mitä olivat kohdanneet matkallaan tähän hetkeen!
Niinpä jokainen eläin otti osan tämän hetkisen taianomaisen tapahtuman jakamisesta ilman pelkoa tai ennakkoluuloja… Koska silloin kun jakaminen tapahtuu – meille kaikille annetaan uudet mahdollisuudet nähdä maailma kauniina paikalla jossa valo loistaa!
Opetus: «Unikukka ja hiljainen toive»
Tämä satu opettaa meille tärkeän asian: Unelmat toteutuvat aina kun ne perustuvat vilpittömälle sydämelle sekä halulle jakaa iloa muiden kanssa; sillä todellinen kauneus löytyy niistä hetkistä joissa ystävyys voittaa kaikki esteet!
