Satu: «Unikukkula»
Kaukana pohjoisessa, jossa kesäyöt ovat valoisia ja talvi on pehmeä kuin lumen peitto, sijaitsee salaperäinen vuori nimeltä Unikukkula. Sen huipulla kasvaa kukkia, joita ei löydy mistään muualta maailmassa; ne kimaltavat auringonvalossa kuin tähdet taivaalla. Legendan mukaan nämä kukat voivat täyttää syvimmät toiveet, mutta vain jos niiden kerääjä on puhdas sydämeltään.
Pienessä kylässä Unikukkulan juurella asui nuori tyttö nimeltä Aino. Hän oli rohkea ja utelias, ja usein hän katsoi vuoren suuntaan miettiessään sen salaisuuksia. “Äiti”, hän kysyi eräänä aamuna, “voisinko minä joskus käydä Unikukkulalla? Haluaisin nähdä ne ihmeelliset kukat!”
Ainon äiti hymyili lempeästi. “Unikukkula on vaarallinen paikka, rakas. Sinne menevät vain ne, jotka ymmärtävät luontoa ja kunnioittavat sitä.”
Yhtenä päivänä Aino päätti ottaa selvää vuoren salaisuuksista. Hän pakasi reppunsa eväillä ja lähti matkaan ennen auringonnousua. Matka oli pitkä ja vaivalloinen; metsät olivat tiheitä ja polut kivisiä. Kuitenkin Aino tunsi voimakkaan vetovoiman vuorta kohtaan, joka sai hänet jatkamaan eteenpäin.
Kun Aino saapui Unikukkulan juurelle, hän hämmästyi sen kauneudesta. Vuoren rinnettä kiemurteli purot kirkasta vettä, ja linnut lauloivat iloisesti ympärillä. Kuitenkin hänen sydämensä alkoi pelätä; mitä jos legendat pitivät paikkansa? Entä jos kukkien kerääminen oli liian vaikeaa?
“Sinun täytyy olla rohkea”, Aino kuiskasi itselleen ja alkoi kiivetä ylöspäin. Matka oli haastava; välillä kivet putosivat hänen jalkojensa alta ja tuuli puhalsi niin rajusti, että se melkein heitti hänet takaisin alas.
Yhtäkkiä Aino huomasi valtavan varjon liikkuvan läheltä. Hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Siellä seisoi jättiläinen otus — karhu nimeltään Otso, jolla oli syvät silmät kuin syvän järven vesi.
“Miksi olet täällä pieni tyttö?” Otso kysyi murisevalla äänellä.
“Aion kerätä Unikukkulan kukkia”, Aino vastasi rohkeasti, vaikka hänen sydämensä löi nopeasti.
Otso kurtisti kulmiaan. “Ne eivät ole vain kukkia — ne ovat voimaa! Jos sinulla ei ole oikeita aikomuksia, saatat menettää enemmän kuin voit voittaa.”
Ainon mielessä välkähti ajatus: hänellehan nuo kukat olivat enemmän kuin vain toiveiden toteuttajia — hän halusi auttaa kylänsä ihmisiä tulemaan onnellisemmiksi.
“Minulla on aito tahto”, Aino sanoi päättäväisesti. “Haluan kerätä niitä auttaakseni perhettäni ja ystäviäni.”
Otso harkitsi hetken aikaa ennen kuin nyökkäsi hyväksyvästi. “Hyväksyn haasteesi! Mutta sinun täytyy ensin kohdata kolme koetta ennen kuin voit saavuttaa kukat.”
Ensimmäinen koe oli ylittää jyrkkä rotko kekseliäällä tavalla; siinä Aino käytti lehtihaarniskaa luodakseen sillan oksista ja köynnöksistä.
Toinen koe oli löytää neljä eri väriä kiviä metsästä — punaista, sinistä, vihreää ja keltaista — jotka edustivat neljää vuoden aikaa sekä luonnonvoimia. Tämä vaati kärsivällisyyttä sekä kykyjä yhdistää värit merkityksiinsä.
Viimeinen koe vei Ainon kalliolle korkealle vuoren ylle, jossa tuuli ulvoi niin kovaa että se tuntui voivan riistää henkeä siltä joka uskalsi nousta ylös ilman suurempaa tarkoitusta.
“Olen valmis!” Aino huusi tuulelle ylhäällä kallioilla.
Kun kaikki koettelemukset oli voitettu, Otso vei Ainon kukkien luokse.Unikukkulan huipulla avautui upea maisema: kenttä kimaltavia unenkukkiataivasalla levittäytyi silmänkantamattomiin.
“Kanna sydämessäsi niiden kauneus», Otso neuvoi viisaasti. “Tämä on lahja sinulle.”
Aino kumartui alas poimiakseen kukkia hellin ottein.Nepäsentunne kehossaan kasvoi suurimmaksi voimaksi.
Matkallaan takaisin kylään Aino näki kuinka jokaisella askelellaan luonnon kauneus avautui entistä enemmän — metsän eläimet tanssivat hänen ympärillään ikäänkuin juhliakseen saavutustaan.Tämä kokemus muutti hänen elämäänsä ikuisesti; itse asiassa tuona yönä kyläläinen Tero tuli sanomaan Ainolle kuinka tärkeää on kunnioittaa luontoa eikä ottamatta mitään itselleen annettua ilmaiseksi.
“Nyt tiedän mitä tehdä!” Aino sanoi ilahtuneena palattuaan kotiin.Kylälle tarvittiin näitä erityisiä unenkukkia – ei vain toiveiden täyttämiseen vaan myös rauhoittamiseen sekä oppimaan elämän arvosta yhdessä.
Hänen ideansa sai innostuksen kaikilta: ystävät kokoontuivat yhteen auttamaan.Aika kultasi muistot eikä mitä tahansa käytetty tulisi koskaan unohtumaan.
Tällä tavoin he oppivat jakamaan jokaista hetkeä yhdessä — kasvattamalla hyvyyttä luonnossa pitäen mielessä heidän rakkautensa toisinaan unohtuvan maailman halkina olevan auran aika ajoin.
Kaikki jäsenet liittyivät Ainon kitaran ääreen laulamaan; heidän äänensä nousivat vahvemmaksi kesytetyssä tuulessa kun taas yöhön tuo legendaarinen valo nostettiin siksi uni mikä kerran näki piruetti sointujen sisälle
Vaikka monta vuotta vierähtikin timeen tullessa.. Unikukkula eli edelleen heidän sydämissään.
Opetus: «Unikukkula»
Elämä on kuin Unikukkulan kukoistus: se vaatii rohkeutta kohdata haasteita sekä kyky ymmärtää luonnon kauneuden syvyyksiä.Sydän puhtaana jakamalla voimme löytää todellisen merkityksen kaikesta ympärillämme.
