Satu: ”Viisauksia elämästä iltavalossa”
Oli lämmin kesäilta Rautajärven kylässä. Aurinko viipyi taivaanrannassa tavallista pidempään ja värjäsi järven pinnan kuparin ja ruusun sävyihin. Metsä tuoksui pihkalta ja kostealta sammalelta.
Aino seisoi polun alussa ja kuunteli. Hän rakasti tätä hetkeä eniten – juuri ennen kuin päivä muuttui yöksi ja kaikki tuntui kuiskaavan jotakin salaisuutta.
Hän ei lähtenyt etsimään suuria vastauksia. Hän halusi vain kävellä, hengittää ja olla hetken metsän kanssa.
Polku johdatti hänet pienen lammen rannalle. Vesi oli tyyni kuin lasi. Aino kumartui ja kosketti pintaa sormenpäällä. Aallot levisivät hitaasti.
“Kaunista, eikö?” kuului pehmeä ääni.
Aino kääntyi. Sammalten päällä seisoi pieni vaalea olento, jonka hiukset hohtivat kuin iltahämärän valo. Se ei näyttänyt täysin keijulta, eikä täysin ihmiseltä.
“Minun nimeni on Lumi”, olento sanoi hiljaa. “Kuljen siellä missä joku kuuntelee.”
Aino nyökkäsi. Hän ei kysynyt enempää. Metsässä kaikkea ei tarvinnut selittää.
He kulkivat yhdessä syvemmälle puiden alle. Hämärä tiheni, mutta ei pelottanut. Puiden rungot kohosivat korkeina ja vakaina, kuin ne olisivat vartioineet jotakin hyvin vanhaa.
Lopulta he pysähtyivät suuren tammen eteen. Sen runko oli leveä ja uurteinen, ja sen juuret kaartelivat maan pinnalla kuin rauhalliset käärmeet.
Aino laski kätensä runkoa vasten. Puu oli lämmin.
Pitkän hetken ei tapahtunut mitään. Sitten lehvästö humisi, vaikka tuuli ei liikkunut.
“Sinä tulit kuuntelemaan”, kuului matala, rauhallinen ääni.
Aino ei säikähtänyt.
“Ehkä”, hän vastasi.
Tammi ei puhunut pitkään. Se ei kertonut sääntöjä eikä luetellut neuvoja. Se kertoi tarinan pienestä oksasta, joka kasvoi vinosti mutta löysi silti valon. Se kertoi juuresta, joka jakoi vettä toisten kanssa kuivana kesänä.
Aino kuunteli. Hän ei kirjoittanut mitään muistiin.
“Kuinka voin olla hyvä ystävä?” hän kysyi lopulta.
Lehdet kahisivat.
“Pysymällä”, tammi vastasi. “Silloinkin kun on hiljaista.”
He jatkoivat matkaa. Metsä muuttui tiheämmäksi ja varjot syvenivät. Polun varrella pulppusi pieni lähde, jonka vesi kimalteli hopeisena.
Lähteen äärellä seisoi suuri musta karhu.
Ainon sydän hypähti. Karhu katsoi heitä pitkään, mutta sen katse ei ollut vihainen.
“Tämä vesi on kylmää ja kirkasta”, karhu sanoi hitaasti. “Kaikki eivät uskalla tulla tänne asti.”
Aino nielaisi ja astui askeleen eteenpäin. Hän ei yrittänyt näyttää rohkealta. Hän vain pysyi paikallaan.
“Me emme halua viedä mitään”, hän sanoi. “Haluamme vain maistaa vettä.”
Karhu kallisti päätään. Pitkän hiljaisuuden jälkeen se siirtyi syrjään.
Aino polvistui ja joi kämmenistään. Vesi oli raikasta ja viileää. Lumi hymyili vieressä, mutta ei sanonut mitään.
Kun he palasivat lammen rannalle, aurinko oli jo laskenut. Taivas hehkui vielä hetken ennen kuin sininen syveni yöksi.
“Viisaus ei aina kuulosta suurelta”, Lumi sanoi hiljaa. “Joskus se on vain tunne siitä, että tekee oikein.”
Aino nyökkäsi.
Kotimatkalla metsä ei tuntunut enää arvoitukselta. Se tuntui ystävältä.
Sinä iltana Aino ei kirjoittanut vihkoonsa yhtäkään lausetta. Hän sulki sen ja asetti yöpöydälle. Hänen sisällään oli rauhallinen tunne – kuin pieni valo, joka ei tarvinnut sanoja.
Opetus: ”Viisauksia elämästä iltavalossa”
Todellinen viisaus ei ole suuria sanoja. Se on kyky kuunnella, pysyä rinnalla ja kulkea rohkeasti kohti sitä, mikä tuntuu oikealta.
Aulikki Lumivaarasta
Haluatko lisää satuja? Tutustu näihin!
