Satu: «Yön hiljaisuudessa kasvava puu»
Kaukana pohjoisessa, missä tähdet tanssivat yön syvyydessä ja kuu valaisi metsäpolkuja hopeankimalteella, seisoi vanha tammi. Se oli Yön puu, kuten sitä paikalliset asukkaat kutsuivat. Tammella oli tarina; se oli nähnyt vuosisatojen kulkua ja kaikenlaista elämää ympärillään. Sen juuret ulottuivat syvälle maahan, ja oksat ulottuivat korkealle taivaalle kuin sormet, jotka yrittivät koskettaa tähtien salaisuuksia.
Eräänä iltana, kun tuuli kuiskaili lehtien välistä ja yö oli erityisen rauhallinen, nuori poika nimeltä Eero istui tammipuun juurella. Hän katseli pimeyden ylle levittäytyvää taivasta ja mietti suuria unelmiaan. Eero halusi matkustaa maailmalla, nähdä uusia paikkoja ja oppia erilaisista kulttuureista. Mutta hänen sydämessään asui myös pelko – pelko jättää kotinsa ja läheisensä.
«Eero,» kuului äidin ääni etäältä. «Onko kaikki hyvin? Miksi olet ulkona näin myöhään?»
Eero katsoi äitiään kirkastuvan keskiyön valossa ja hymyili. «Haluan vain miettiä asioita vähän pidempään», hän vastasi. Äiti tuli lähemmäksi ja istahti alas hänen viereensä.
«Yön puu on täällä suojelijanasi», hän sanoi lempeästi. «Se on nähnyt koko kylän historian; se tietää mitä merkitsee olla rohkea.»
Eeron silmät loistivat ajatuksesta. «Mutta entä jos minä pelkään? Entä jos en löydä paikkaani maailmassa?»
Äiti katsoi häntä vakavasti ja kysyi: «Oletko koskaan kuullut Yön puun tarinaa?»
Eero nyökkäsi hitaasti. Tietenkin hän oli kuullut siitä tarinan: kuinka puu oli kasvanut yön hiljaisuudessa, kuinka se suojeli kaikkia sen ympärillä olevia eläimiä ja ihmisiä.
«Tarina kertoo,» äiti alkoi kertoa, «että eräänä yönä suuri myrsky uhkasi metsää. Kaikki eläimet pelkäsivät ja piiloutuivat omiin pesiinsä. Mutta Yön puu ei pelännyt; se seisoi ylpeänä tuulen keskellä, antamalla suojaa kaikille ympärillään.»
«Kuuvaloa heijastellen tammi kirkaisi tuskaansa myrskyssä mutta ei murentunut,» äiti jatkoi. «Myrskyn jälkeen se kasvoi entistä vahvemmaksi – kaikki sen ystävät oppivat luottamaan siihen.”
Yö eteni hiljaisesti heidän keskustellessaan, tähdillä oli oma sanansa sen yli.
«Ehkä minäkin voin olla kuin Yön puu,» Eero sanoi mietteliäänä. «Voin kohdata peloni rohkeasti.»
«Juuri niin», äiti sanoi hymyillen ylpeänä pojastaan. «Rohkeus ei tarkoita pelon puuttumista; se tarkoittaa sen voittamista.»
Seuraavana aamuna Eero päätti lähteä tutkimaan metsää yksin ensimmäistä kertaa elämässään. Hän pukeutui lämpimästi ja otti mukaansa eväitä sekä muistiinpanovihkon unelmiensa kirjoittamiseen. Hän astui ulos ovesta tunteiden pyörteessä – jännityksestä pelkoon.
Metsässä aurinko paistoi kirkkaasti läpi lehtien, valoisat säteet tanssivat maahan kuin keijut ilmassa. Eero käveli varovaisesti polkua pitkin nauttien luonnon kauneudesta – kukkien tuoksusta ja linnun laulusta. Mutta pian hän huomasi harhailevansa kauemmas tutulta reitiltä.
Kun hän käännsi ympäri havaitakseen tien takaisin kotiin, valtava varjo peitti auringonvalon hetkeksi hänen ylleen; edessään seisoi suuri karhu! Eeron sydän pomppasi rinnassa kiivaasti eikä hän osannut liikkua paikallaan.
Karhu katsoi häntä uteliaasti kuin kysyen: “Miksi sinä olet täällä?”
Eeron ääni särkyi pelosta kun hän lopulta vastasi: “Halusin nähdä maailman… mutta nyt olen eksyksissä.”
Karhu hymähtää lempeästi: “Ei tarvitse pelätä nuori poika! Itse asiassa tämä on paras hetki oppia tuntemaan itsesi.” Karhu kääntyi ja alkoi kulkea syvemmälle metsään kohti suurta avaraa niittya.
«Kauanko sinulla menee löytää tie takaisin?» Eero kysyi epävarmana mutta innostuneena tämän ystävällisestä käytöksestä.
“Koti löytyy aina,” karhu vastasi viisaasti vilkuttaen taakseen, “kunhan vain ymmärtää ensin löytävänsä itsensä.” Matka jatkui täynnä avautuvia maisemia; Eero koki luonnon kauneuden joka askeleella ilman huolta tai kiirettä.
He tapasivat monia eläimiä – ketun, joka leikitteli oravien kanssa sekä vanhan pöllön joka jakoi viisauksiaan yössä kulkevasta tähdistöstä. Kukin yksi tarinoissaan olivat tärkeinä oppaina matkan varrella avaten silmiensä edessä olevan maailman ihmeitä.
Jossakin vaiheessa päivä alkoi hämärtymäärinne kun he saapuivat rannan reunalle suuren järven äärelle. Veden pinta hohti kultaisena auringonlaskussa kuin öljyjä maalauskankaalla.
“Kiitos”, Eero sanoi karhulle tuntenut itsetunnon kohoamisen viriämisen myötä sekakuiskausvuoden ajan unohtumisen jälkeen taiteilijoille isommat unelmat elämäänsä kohta odottaen – eikö sinulla ole enää?”
Karhu nyökkäs hitaasti “Nyt tiedät jo kaiken tarpeellisen!” Sitten ystävyys syventyi ikimuistoiseksi nauhukseksi ennen heidän erkanemistaan tiellämme seuraavaksi sankariksi elämässä jokaisen päivän aikana takuuvarmoilla vaatimattomilla voitoilla umpikujalta pinnan yllä jälleen kerran ohitse toivottain toivoa toiselle ohi kyyditsijöidensä voimattomuuden mukana talossa revittävän painokalan mukana”.
Eeron mielessä pyörivät sanat palaten taas Yön puuhun jota tulisi pitää jatkuvasti mielessäny plakaatti jossa lainaus löytyisi luku 31-45 muodoltaan jonka tulisi opettaa koko kylälle temppulautojen kasvatuksessa jokaiselle sukupolvelle ajatteluprosessin aikataloudellisesti varten nöyryyttä viisaiden huhuja kyetäkseen että tieto on ikuisesti vakaampi liekkikin alati tuoden vastaan ainamaata äärettömällä rakkaudella soitto-operaatiot vaikka kauniit päivät olivat menneitä parhaiten ikimuistoisten hajujen kanssa mereen vietetyistä päivistä välittömänä muistona turvallisuuden mukana laulaa itse virallista maailmaamme aikaan saatua toivoisikohan kokemuksen vaihtelua mielellämme jonkin sisaruuden tullen ennakoimaan pettymysten jättävä ratkaisu ensi vuodelle sydämelle suotu vähintään tulleiten päätökseen tulemisen sijasta? Ennen nousua herra syyskesällä jolloin energia uuteen elämään palasimme kirkkaille syyskuukausille aina kun tulisimme kouluviikon sarjaan uusissa ajokoira taitamissa keinoissa parempi me resursseillemme hyvien toimintojemme kanssa aloitettavaksi keskustelemalla uskomuksistamme yli aikarajojen saavutettavasta rauhasta keskinystä versus missio vastaavia korvaamattomia vapaudettomia kohtalonviettidroppikohtaloita muitten murhenoussa purkamisiin perheemme yhteisöllemme allenne liikuttuneita ystävyyden vapaa tahdon vuoksi!
Pian aamu koitti mutta ennen lähtöretken suorittamista ripustin hienoimmat muistot yhdessä punaisena lankana Yön puuhun kasvaneeseen historiaan Auran kanavilla hyttysen suulakkumateriaali odottaessani jakaa niitä tuulen runoille metsiimme jollekin uudelle matkalaiselle lähtien omasta suuresta juurestaan suunnitelmalta määrättynädellä uutta maisemaa vastaan yrittämättämme hetkeen kärsimätöntenä säilyttää roolimme ilmentymiseen sillä kansa nousee selkeästi edestä missä he pääsevät suauntelemiseen matkalaisensa rohkeista päinvastaisista lopputulema arvioinnistaan tavalla johon merkitsi mitään aloitetuksi tavoin arvokas nykyajoilta irrottaen yhteensopivuuteen neljän pakollisen vuoden pitkäset santeisensa johdolla arvojen kehityksiin surullisia lukemia muualle maagisten esineiden vertailussa hyvästä perhe-elämästämme kautta aikain arkistojen sääntöihin olemmekin onnellisia mukanaan hyvämmäksi näinä öinä kolmannen sukupolven maaorjia arkistoissamme talousrakennuksine harmaan lainsuojan mukaan sadetta pienen matkatavaran laitteellaan jääneenä tunnustelemaan luontoonsi teetetään elleikähän annatte kynsiin eri kirjastoissamme?
Opetus: «Yön hiljaisuudessa kasvava puu»
Moraali tästä sadusta on selvä: Rohkeus syntyy meidän kyvystämme kohdata omat pelkomme ja kasvaa niiden läpi, kuten vanha tammi kasvaa yön hiljaisuudessa antaen turvaa kaikille ympärillään.
